Kotona ollaan

Helsinki kesällä. Lämmöstä hullaantuneet viihtyvät kesän puistoissa ja meren äärellä. Aurinko juhlii kanssamme kellon ympäri.

Helsinki on aina ollut itsestäänselvyys. Keskusta kauimmillaan korkeintaan 45 minuutin bussimatkan takana, nykyisin viidentoista. Tiedän missä on Hietsu, stadikka, Siltanen, Seurasaari, Hakaniemen halli ja Salmiakkikioski (hyi). Osaisin suunnistaa näihin ja ihaniin brunssipaikkoihin, jos huvittaisi.

Eipä ole paljon huvittanut. Käyn edelleen lähinnä K-marketissa ja slangisanoista omin on hima. Mutta pian en ulkomaisessa sisämaakaupungissa - jos sinne nyt oikeasti vielä päästään - voikaan kauhoa keuhkojani täyteen meri-ilmaa, kuunnella raitiovaunujen kolinaa tai jäädä bussin alle Elielinaukiolla. Nyt kun Helsinkielon päivät käyvät vähiin, olisi ehkä viimein otettava ilo irti pääkaupunkiasumisesta.

En elä kuluttamisesta, joten kävin Stokkalla vain katsomassa isoja "kultakaloja". Ajelin vähän ratikalla, kävin Lintsin näköalatornissa ja törmäsin sattumalta serkkuuni. En tuntenut varsinaisesti mitään, mutta tuskin koskaan tulen olemaan täysin Helsingin ulottumattomissa. Täällä olen kuin kotonani.

Söpöin kisu

Nekku eli Silli on sekundakissa. Sen häntä on kyhmyinen mutka, silmät valuvat ruskeaa limaa ja nenä on aina kuiva ja tuhruinen. Luonteeltaan Silli on puhelias primadonna. Näennäisen sikiunenkin takaa kuuluu kurr, jos joku ohittaa hyrisevän pörrökäärön. Ruokaa on kannetava pöytään oitis, mielellään heti kun neiti saapuu kulholleen. Mitkä tahansa prinssinakit eivät kelpaa, täytyy olla suikalepaistia ja keittokinkkua. Mielellään heti.

Nekku antaa aina yhden varoituksen, matalan määäyr:n, mutta jos ruoka yhä viipyy, valjaat eivät sujahda päälle eikä ovi aukea, löytää ihminen pohkeestaan hampaanjäljet. Jos hiekkalaatikko on likainen, tekee hieno kissa tarpeensa kukkaruukkuun. Nekun hellyydenosoitukset ovat harvalukuisia, mutta sitäkin arvokkaampia.