tiistai 28. lokakuuta 2014

Jag vill leva, jag vill dö i Norden




Kun eilen tulin ensin junalla Ruotsista Tanskaan ja lensin sitten norjalaisella lentokoneella Suomeen mietin jälleen, kuinka paljon pidän Pohjoismaista. Islantikin on varmaan tosi kiva. Näistä pienistä kansoista ja hassuista kielistä. Merestä ja metsistä. Ristilipuista, yhteistyöstä. Kalmarin unioni!

Ei haittaa, että jo neljältä on pimeää tai ettei ilman takkia pärjää kuin ehkä kaksi kuukautta vuodessa. Janten laki ja hallittu melankolia on pelkkää plussaa. Täällä ei vöyhötetä liikaa mistään, allt är precis lagom. Täällä on satumaisen kaunista, hauskaa ja turvallista. En lähde täältä mihinkään.

perjantai 10. lokakuuta 2014

Perjantaikarkit

Olen karkkilakossa, joten kävin kirjastossa. Tarkoituksena oli löytää jokin kirjallinen karkinkorvike sokerihampaan kolotukseen ja tähyilin tietenkin karamellinvärisiä kirjoja. Karamelliväriset kirjathan ovat usein naisten kepeää hömppää, ja naisten kepeä hömppä on lähes poikkeuksetta kuraripulia. Ohitin siis suosiolla Kinsellat ynnä muut, ja valitsin Riikka Pulkkisen chick lit -tuotoksen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän.

Suhteeni Riikka Pulkkiseen on muuttunut lukioaikojen suuresta ihastuksesta keskisuureen vierastukseen. Pulkkinen kirjoittaa kauniisti, liiankin. Vieraan luettuani oli vedettävä viikko korjaussarjana Iijoki-sarjaa, koska utuisina haipuvat ikuisuudet ja lantiokaarien ääreydet aiheuttivat armottomasti jyskyttävän ihkukrapulan.

Raja, Totta ja Vieras ovat ajoittain raivostuttavan herkästä kielestään huolimatta kuitenkin kelpo tarinoita. Iiris Lempivaarassa taas en näe mitään ideaa. Tarina on tylsä, keskivertoa parempi deminovelli enkä aisti väitettya satiiria tai parodiaa missään. Vai tekeekö satiirin jo pelkästään se, että pöntön naishömpän on kirjoittajanut Pulkkisen Riikka? Ei minusta.

Pieleen siis meni. Onneksi lainasin muutakin. Pajtim Statovcin tuore Kissani Jugoslavia on myös karamellinpinkki, mutta vain kansiltaan. Luin romaanista kotona ensimmäisen sivun ja löin kirjan kiinni. En voinut lukea enempää, koska kirja vaikutti niin hyvältä.

Ei makeaa mahan täydeltä ja yhtä kyytiä.

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Paikoillanne

Viimeksi puhuin ruuasta, nyt liikunnasta ja ikävä totuus on, että suhteeni molempiin on aika lailla viturallaan.

Olen vihannut kaikenlaista hikoilua ja höntäilyä niin kauan kuin muistan. En halunnut pienenä balettitunnille, ratsastamaan, jalkapallotreeneihin tai yleisurheilukentälle. Uimakoulussakin kävin lähinnä itkemässä kunnes äiti antoi luvan lopettaa. Pikkuveljeni ui ja pelasi tennistä, mutta minä kävin kuvataidekoulua, koska yhdistin liikuntaharrastukset inhottavaan komenteluun ja kilpailemiseen. Piirtäminen sen sijaan oli kivaa, siitä sai vain ystävällisiä ohjeita eikä ollut pakko kehittyä suomenmestariksi. Kunhan tuhersi. Mikä parasta, ei tullut hiki.

Sama meno jatkui isompanakin. Koululiikunta oli pahempaa kuin matematiikka. Kävin yliopiston salilla ja jumpissa noin vuoden, mutta vaikka siedin jo vähän paremmin pirtsakoita "jaksaa, jaksaa" -huutoja, häiriinnyin muista ihmisistä. En kehdannut ähkiä naama märkänä siinä kaikkien edessä, joten tyydyin lähinnä heiluttelemaan raajojani, en vetämään täysii. Sitten lopetin senkin.

Tässäkin asiassa on se "haluisin, mutku.." -aspekti, joka vaivaa minua vähän kaikessa. En halua mennä liikunnan takia vararikkoon, en halua juosta,  en halua, että kukaan komentelee, en halua, että kukaan ylipäätään näkee, enkä halua, että minulla on käytössäni tekosyitä olla tekemättä mitään. Onneksi minulla on mahassa hieman, mistä nipistää, sillä maaginen hyvä olo ei toimi minulla motivaattorina. Tunustan, että rehkimisen jälkeen olo on hyvä, mutta jotenkin sitä tykkää enemmän niistä jutuista, jotka antavat hyvän olon heti kättelyssä eikä vasta tunnin tuskan jälkeen.

Tällä hetkellä ainoa lajini 200 metrin kauppamatkan lisäksi on blogilates-pilates, jota saan tehdä yksin Youtubesta omassa kämpässäni ilman varusteita ja milloin huvittaa. Kuten todettu, tottelen mielelläni, mutta olen äärimmäisen herkkä komentelulle. Jos joku huutaa minulle painoja nostellessani, että nyt et perkele luovuta, luovutan saman tien ja heitän kahvakuulan huutajan otsaan. Youtube-pilatesohjaajani ei komentele, hän kannustaa. Jos hän komentelee, voin laittaa äänet pois, teeskennellä etten kuullut ja luovuttaa ilman, että kukaan huomaa.