Olen karkkilakossa, joten kävin kirjastossa. Tarkoituksena oli löytää jokin kirjallinen karkinkorvike sokerihampaan kolotukseen ja tähyilin tietenkin karamellinvärisiä kirjoja. Karamelliväriset kirjathan ovat usein naisten kepeää hömppää, ja naisten kepeä hömppä on lähes poikkeuksetta kuraripulia. Ohitin siis suosiolla Kinsellat ynnä muut, ja valitsin Riikka Pulkkisen chick lit -tuotoksen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän.
Suhteeni Riikka Pulkkiseen on muuttunut lukioaikojen suuresta ihastuksesta keskisuureen vierastukseen. Pulkkinen kirjoittaa kauniisti, liiankin. Vieraan luettuani oli vedettävä viikko korjaussarjana Iijoki-sarjaa, koska utuisina haipuvat ikuisuudet ja lantiokaarien ääreydet aiheuttivat armottomasti jyskyttävän ihkukrapulan.
Raja, Totta ja Vieras ovat ajoittain raivostuttavan herkästä kielestään huolimatta kuitenkin kelpo tarinoita. Iiris Lempivaarassa taas en näe mitään ideaa. Tarina on tylsä, keskivertoa parempi deminovelli enkä aisti väitettya satiiria tai parodiaa missään. Vai tekeekö satiirin jo pelkästään se, että pöntön naishömpän on kirjoittajanut Pulkkisen Riikka? Ei minusta.
Pieleen siis meni. Onneksi lainasin muutakin. Pajtim Statovcin tuore Kissani Jugoslavia on myös karamellinpinkki, mutta vain kansiltaan. Luin romaanista kotona ensimmäisen sivun ja löin kirjan kiinni. En voinut lukea enempää, koska kirja vaikutti niin hyvältä.
Ei makeaa mahan täydeltä ja yhtä kyytiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti