torstai 24. huhtikuuta 2014

Roselynn, you are so silent

Koska ne oppivat, että jos haluaa saada ihan normaalin, mutta hiukan varautuneemman chit chattaamaan kanssaan jostain sukkien pesemisestä, niin otsikon toteamus ei ole se paras mahdollinen jäänsärkijä. Tuon jälkeen sitä lähtee lähinnä entistä hiljaisemampana huoneeseensa kuuntelemaan Jari Sillanpäätä. 

Oon kuka oon, teen mitä teen, enkä puhu koskaan enää kenellekään.

Tunnistan ongelma-alueeni, joka on nimenomaan höpöttely vieraassa porukassa heikoimmalla vieraalla kielelläni. En ole epäkohtelias. Moikkaan, kysyn ja kuuntelen kuulumiset sekä saatan lausahtaa jotakin säästä tai muusta mielen päällä. Mutta, jos mitään sanottavaa ei ole, en sano mitään, vaikka tiedän, että "pitäisi". Tunnen itseni kyvyttömäksi ja noloksi, koitan muotoilla jotain sanottavaa ja sitten joku hieroo häpeän naamaani. Olet niin hiljainen. Aijaa?

Hyväntahtoinen, idioottimainen kommentti vain pahentaa asiaa, samalla tavalla kuin jos punastujalle huikataan tämän olevan ihan punainen. Enkä minä ole hiljainen, olen toisinaan puheripuloiva kälkättäjä, jolle saa sanoa, että olepa hiljaa. Joten. Arman, shut the fuck up.




keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Suuri Helsinki-illusionini








Bentsiini. Valoreklaami. Gramofooni. Troopillinen elokuu. Huulimaalipuikko!

Lukisin Waltaria jo ihan vain näiden sanojenkin takia. Äiti nauroi kun sanoin, että luen mieluummin aitoja aikalaiskuvauksia kuin kjellwestöjä ja mainitsin Mika Waltarin. Äiti hyvä, en tarkoittanut Sinuhe egyptiläistä. Tarkoitin Waltarin kuvauksia 1920-1930-luvun Helsingistä, kuten esimerkiki romaaneja Appelsiininsiemen ja Suuri illusioni.

Rakastan sitä, miten niinkuin ja sittenkuin on kirjoitettu yhteen, miten ajurit ohjastavat hevosiaan Rautatieasemalla. Soodavesiä, paakkelsseja ja laskiämpäreitäkin.

En ole edennyt kuin muutaman sivun, koska jokaisen söpön sanan kohdalla on jäätävä fiilistelemään.

Toimestani kirjaa: suositellaan kasvuikäisille nuorukaisille. Myös yhtähyvin neitosille.

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

lauantai 12. huhtikuuta 2014

Sori, Susanna

Kun pari vuotta sitten näin elokuvan Svinalängorna (jonka joku valopää on suomentanut Sovinnoksi) jossain Suomi-Ruotsi -yhdistyksen "pippaloissa" poistuin salista vihan kyyneleet silmissä poltellen ja perkelettä mutisten. Ajatus oli vähän niin kuin: Minun Isämmaan maineen tahrasivat, saatanan rasistihurrit. Vittu. 

Ei auttanut Outi Mäenpään ja Ville Virtasen hienot roolityöt, elokuva osui kuin tylppä kirves sinivalkoiseen sydämeeni. Tarinan opetus kuului, että onneksi tyypillisten suomalaisten juoppovanhempien traumatisoima lapsi pelastuu aikuisena tyypilliseen ruotsalaiseen keskiluokkaidylliin. Koko raina oli mielestäni niin törkeää ruotsinsuomalaisten ja suomalaisten mustamaalaamista, vanhoilla ennakkoluuloilla mässäilemistä, ruotsalaisten paremmuuden korostamista ja silkkaa rasismia, että leffassa uljasta aviomiestä näytellyt Ola Rapacekin alkoi näyttää rumalta. Sikalat-kirjan kirjoittaneesta Susanna Alakoskesta tuli mielessäni suuri maanpetturi, jonka typerää kirjaa en koskaan lukisi.

Noh. Pikku hiljaa vihani laantui, ja viime viikolla Sikalat tuli vastaan kirjastossa. Otin matkaani ja huomaan, että on aika pyytää anteeksi. Romaani on kuvaus luokkaeroista, siitä, miten toisilla on Amerikan-matkat ja oma uima-allas kun toisilla ei ole varaa uimapukuun. Tarina on inhottava kuvaus väkivallan ja alkoholismin pilaamasta lapsuudesta, mutta musta huumori keventää lukukokemusta ja auttaa kohtaamaan surullisen tarinan. Siniristisilmäni eivät aistineet rasismia, kelvottomia ja onnettomia aikuisia löytyi romaanissa myös Ruotsin kansalaisista. Sovinto ja Ola Rapace puuttuivat, minusta parempi niin.

Ehkä elokuvaakin voisi yrittää katsella uusin silmin, nyt kun en enää ole niin herkkä ruotsinsuomalaisiin liitettyjä mielikuvia kohtaan. Varmuuden vuoksi kehaistakoon, että vaikka äidin serkkupoikaa saattaakin tavata viinakaupan kulmalla örveltämässä, minä en ole eläessäni ollut Ruotsissa humalassa kuin kahdesti.

maanantai 7. huhtikuuta 2014

Kamakammo





Kun muutin Ruotsiin kalustettuun asuntoon, muuttokuormani mahtui Nissan Micran takapenkille ja peräkonttiin. Silti mukana oli ihan liikaa. Vaatteistani jätin suuren osan surutta Suomeen, silti huomaan, että laatikoissani lojuu rättejä, joita en ole käyttänyt kertaakaan. Ja miten on mahdollista, että minulla on täälläkin yhdeksän paria kenkiä? Astioita minulla on yli tarpeen, koska syön pakasterasioista. Muki lautanen ja luha olisivat riittäneet mainiosti. 

Ylimääräisestä tavarasta luopumisesta ja kaapejen tyhjentämisestä vaikuttaa tulleen jopa trendi. Epämääräinen sälä nurkissa komeroissa ahdistaa ja tuntuu painolastilta. Kun kamaa on karsittu, olo on vapautunut ja kevyt. Toisaalta kuulostaa taas yhdeltä länsimaisen yltäkylläisyyden synnyttämältä muotihippeilyltä, mutta onhan tuossa perää. Itsekin olen menossa mukaan, kun kaiken maailman rumat koriste-esineet, linttaan astutut kengät, mainoskynät ja käyttömätömät käsilaukut ajelehtivat jatkuvasti ympäriinsä ja etsivät paikkaa, jossa niitä ei tarvitsisi katsoa. Olisi tavallaan ihanaa, jos ei omistaisi mitään turhaa. Mutta, onko sekään oikein, että raijaan ryönäni roskikseen tai vaatekeräykseen, unohdan muiden huoleksi? Poissa silmistä ja kaapista - ja mieli on kevyt?

Toisaalta pidän myös näennäisen turhasta. En halua elää keskellä romuvuorta, mutten askeettisen pelkistetystikään. Haluan, että laatikostani löytyy kiiltokuvia, leikeltäviä lehtiä ja kartonginpalasia, kun tahdon tehdä syntymäpäiväkortin. Lampussani roikkuva hymiöheijastin ei ole kaunis tai hyödyllinen, mutta viestittää kuitenkin lapsellisella tavalla, että älä mökötä. Miten maalata, jos ei omista yhtäkään ylimääräistä rönttövaatetta? Monet asiat ovat myös ihan äärettömän turhia, mutta ihan älysiistejä, kuten avaimenperä, jossa lukee Allt som glittrar är inte bajs. En tuota avaimenperää kuitenkaan ostanu.