Kun pari vuotta sitten näin elokuvan Svinalängorna (jonka joku valopää on suomentanut Sovinnoksi) jossain Suomi-Ruotsi -yhdistyksen "pippaloissa" poistuin salista vihan kyyneleet silmissä poltellen ja perkelettä mutisten. Ajatus oli vähän niin kuin: Minun Isämmaan maineen tahrasivat, saatanan rasistihurrit. Vittu.
Ei auttanut Outi Mäenpään ja Ville Virtasen hienot roolityöt, elokuva osui kuin tylppä kirves sinivalkoiseen sydämeeni. Tarinan opetus kuului, että onneksi tyypillisten suomalaisten juoppovanhempien traumatisoima lapsi pelastuu aikuisena tyypilliseen ruotsalaiseen keskiluokkaidylliin. Koko raina oli mielestäni niin törkeää ruotsinsuomalaisten ja suomalaisten mustamaalaamista, vanhoilla ennakkoluuloilla mässäilemistä, ruotsalaisten paremmuuden korostamista ja silkkaa rasismia, että leffassa uljasta aviomiestä näytellyt Ola Rapacekin alkoi näyttää rumalta. Sikalat-kirjan kirjoittaneesta Susanna Alakoskesta tuli mielessäni suuri maanpetturi, jonka typerää kirjaa en koskaan lukisi.
Noh. Pikku hiljaa vihani laantui, ja viime viikolla Sikalat tuli vastaan kirjastossa. Otin matkaani ja huomaan, että on aika pyytää anteeksi. Romaani on kuvaus luokkaeroista, siitä, miten toisilla on Amerikan-matkat ja oma uima-allas kun toisilla ei ole varaa uimapukuun. Tarina on inhottava kuvaus väkivallan ja alkoholismin pilaamasta lapsuudesta, mutta musta huumori keventää lukukokemusta ja auttaa kohtaamaan surullisen tarinan. Siniristisilmäni eivät aistineet rasismia, kelvottomia ja onnettomia aikuisia löytyi romaanissa myös Ruotsin kansalaisista. Sovinto ja Ola Rapace puuttuivat, minusta parempi niin.
Ehkä elokuvaakin voisi yrittää katsella uusin silmin, nyt kun en enää ole niin herkkä ruotsinsuomalaisiin liitettyjä mielikuvia kohtaan. Varmuuden vuoksi kehaistakoon, että vaikka äidin serkkupoikaa saattaakin tavata viinakaupan kulmalla örveltämässä, minä en ole eläessäni ollut Ruotsissa humalassa kuin kahdesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti