Javisst, javisst, javisst javisst, allting är så satans trist

Inhoan negatiivisia ihmisiä, joiden elämä on pelkkää vinkunaa ja ruikutusta. Luonnollisesti olen puoliksi itse juuri sellainen. Ja jos en olisi niin surkea kaikessa, voisin melkein väittää, että olen negatiivisista ruikuttajista se kaikkein paras.

En osaa mitään, en pysty mihinkään, en kelpaa mihinkään enkä kenellekään. Eikä mitään ole tehtävissä.

Koita siinä sitten elää kun on päässä asuu tällainen kusipää. Joka hokee noita lauseita, joka nauraa jokaiselle epäonnistumiselle ja kaivaa vanhatkin esiin tuon tuostakin. Joka on säilyttänyt todisteet hylätyistä ajokokeista ja jota on mahdoton hiljentää varsinkaan maanantaiaamuyöstä tai baarin vessassa kello 3:25. Jos sen saa hetkeksi vaikenemaan,  se palaa viimeistään sitten kun keitän makaronit pohjaan ja kiljuu: "mitä minä sanoin!"

Ei sitä kiinnosta, että ajo-opettaja oli epäpätevä ääliö, joka huusi itsevarmuuteni ulos autosta jo toisella ajotunnilla. Tai, että mies, joka ei halunnut minua kokonaan kuolee mielummin yksin kuin luottaa kehenkään. Kusipää nauraa ja sanoo: "sinä sitä autoa huonosti ajoit ja sinulla ne rumat tissit on"

Haluan sille häädön.