Kaksi kirjallista pettymystä

Kirjastotanttaopiskelijana ei juurikaan ehdi kaunokirjallisuutta lukea kun lukilista täyttyy Foundations of Libraries and jotain -teoksista. Olen kurssikirjallisuuden vyörystä huolimatta - eli kirjaimellisesti huolimatta ja lukematta jättämällä - ehtinyt lukea peräti kaksi pettymystä aiheuttannutta romaania.

Riikka Ala-Harjan Maihinnousuun tartuin pelonsekaisella kiinnostuksella. Lapsen vakava sairaus ja samaan aikaan iskevä avioero kuulosti niin pahalta, että varailin jo nenäliinapakettia yöpöydälle. Turhaan. Luin kirjaa odotellen, että koskakohan tämä koskettaa. Ei koskettanu, lähinnä ärsytti. Vanha rinnastus sodan ja sairauden välillä ärsytti, lyhyet tökkövirkkeet ärsyttivät, päähenkilö ärsytti, romaanista leivottu turha kohu ärsytti, kirjailijan naama ärsytti. Henri-nimi on ärsyttänyt aina ja syöpäisen lapsen kohtaloki oli ihan se ja sama. Mietin, miten tästä aiheesta on edes saatu kasaan näin mitäänsanomaton tarina? Ansio toki sekin. 

Toinen kirja, jolta odotin, mutten saanut oli islantilaisen Guðrún Eva Mínervudóttirin Nukentekijä. Joskus - älkää kysykö miksi - seksinukke"harrastajien" nettifoorumilla vierailleena RealDoll-teema kutkutti. Hauskaa, että joku on kirjoittanut tästäkin! No, lopulta romaani ei kertonut mitään nukeista eikä mistään muustakaan. Lupailtua silikoninuken ja anoreksiaansa kuihtuvan tytön kohtaamista ei koskaan tullutkaan, hahmot jäivät etäisiksi, samoin vastaus kysymykseen: miksi tämä kirja on kirjoitettu? Vaikka takakansi lupaili elävää kuvausta, oli koko romaani yhtä elävä kuin silikoninukkensa, tylsempi vain.

Nyt toivon mitä syvimmin, että tällä hetkellä lukemallani Haruki Murukamin Norwegian Woodilla on jotain sanottavaa, muuten olen laiminlyönyt kurssikirjallisuuttani syyttä.

Ej for helvede

Ei se pakkoruotsi vielä mitään, pohjoimaisen yhteistyön nimissä:  kurssikirjallisuutta tanskaksi.

Ettekste tiedä, kuka mä oon?

Hyvä.

Kun minä olin pieni, sääntö numero yksi netissä oli, ettei omaa nimeään tai asuinpaikkaansa saa koskaan paljastaa. Nykyään kansa vaeltaa internetin ihmemaassa, ei vain nimellään ja kotikaupungillaan, mutta myös naamallaan, olohuoneensa sisustuksella ja raskausarvillaan.

Bikinikuvia ei näytetä kohtalokkain seurauksin vain chatissa tavatuille Pave_82:lle ja hulluJussi:lle, vaan Facebookissa entisille tarhakavereille, naapureille ja näiden pikkuserkuille. Demi.fi:n käyttäjäprofiili linkaa blogiin, joka linkkaa Instagrammiin, Twitteriin, YouTubeen, Ask.fm:ään ja oppilaitoksen sivuille. Tällä tavalla ne, jotka stalkkaavat joko tylsyyttään tai muut motiivit mielessään, saavat tietää sosiaalisten medioiden sankarista parilla klikkauksella oppiarvon, iltapalamieltymykset, sairaskertomukset, koirien nimet ja noloimmat hetket yhdessä isovanhempien kanssa.

En tiedä, mitä konkreettista vahinkoa avomielinen nettiavautuminen aiheuttaa, jos nyt sentään tajuaa jättää välistä tappouhkauksien ja pankkitunnusten viljelyn. Harvassa kai ovat ne kerrat kun joku päättää etsiä käsiinsä ja murhata innokkaan facebookkaajan, vaikka tämän parisuhteesta ei haluaisikaan kuulla enää yhtään enempää.

Silti, minua pelottaa. Kyllä minutkin tutut näistä jutuista tunnistavat, mutta en halua jakaa kaikkea kaikille.

Enkä välttämättä halua tietää, montako kiloa Jenni/24/Nastola on laihtunut, ja kuinka vähenneet läskit ovat laskostuneet pikkupöksyjen päälle. Onhan se vähän ankeaa pitää sisustusblogia, jos kuvista on blurrattava kaikki muu, paitsi ikkunoista näkyvä taivas, mutta jotain verhoja eteen.

Kerrankin näin päin

Plagioin Marimekon Siirtolapuutarha-kuosin.