Viimeisimpiä

Itkin lähtiessäni Boråsista.

Hahahaa.

Viimeisenä lukuvuotena kaikki oli toisin. Aivan kaikki. En edelleenkään osaa sanoa, mitä oikein tapahtui, mutta vuosi olikin ihana. Tack, työkaverit, šukran, terima kasih, spasiba ja merci naapurit. Ja yek donya mamnon, rakas.

Kandin kanssa sentään tuskailin. Itkin kirjastossa, koska en ymmärtänyt diskurssianalyysia ja pidin tekstianalyysia luusereiden hommana. Lopulta oli pakko tehdä metodologinen myönnytys ja jättää Fairclough sekä Laclau & Mouffe. Hetken meni hyvin. Sitten suutuin minut valheelliseen turvallisuudentunteeseen tuudittaneille ohjaajilleni ja loppuseminaarissa nihkeilleelle tutkinnon vastaanottajalle, joka ojensi kilometrisen korjauslistan. Märisin, myin esikoiseni tutkielmani kieliasun korjaamisesta ja kirjoitin. Lopputulos: "fantastiskt bra jobb!" "strålande arbete!" ja Väl Godkänt.  Ruotsalaista liioittelua, mutta ei paha finneltä silti.

Äiti osti valmistujaislahjaksi Knausgårdin viimeisen Taisteluni-romaanin. Ha-ha.

Kesällä juhlittiin mummon ja papan timanttihäitä, käytiin extempore-lounaalla Turussa, mökkeiltiin vähän ja odotettiin Ruskiksen Teboililla kummityttären syntymää. Hän syntyi kolme päivää lähtöni jälkeen. Minnekö lähdin? No takaisin Boråsiin suorittamaan maisteriopintoja.

Hahahaa.

Happy, lycklig, خوشحال, onnellinen

Tammikuun 13. päivä 2014 naapurini pyysi minua syntymäpäiväjuhliinsa, en mennyt koska minulla oli kiire paeta Boråsia. 13. tammikuuta 2016 sama naapuri pyysi minua syntymäpäiväiväjuhliinsa. Menin ja puoli kolmelta seisoin eteisessäni suutelemassa päivänsankaria. Hän kuiskasi minulle punaviinipäissään, että olen löytänyt lapsilleni isän. Ei nyt mennä asioiden edelle, mutta jo sattuisi, niin häävalssiksi se Rihannan biisi, jossa lauletaan we found love in a hopeless place.

Helvetin keittiö on muuttunut osaltaan entistäkin pirullisemmaksi. Joku varasti lounaani lounasrasioineen kahdesti kolmen päivän sisällä. Myös lasini ja keittiöpyyhkeeni ovat lähteneet kävelemään. Tiskiharjasta tarttui purkka teflonkattilaani ja toivon todella, että se pöydällä eräänä aamuna maannut torakka oli ainoa laatuaan. Toisaalta vähintään kerran viikossa joku jättää jääkaappiini adas poloa, ghormeh zabzia tai taatelikakkua.

Joku tekee minut niin kylläiseksi ruaan lisäksi ja onnesta, etten edes jaksa soimata itseäni siitä, että kävelin päättäväisen kauhuissani hänen ohitseen satoja kertoja kahden vuoden ajan. En jaksa, koska mitä se auttaisi? Ehkä silloin ei ollut tämän aika. Ja nyt kun on, en aio tuhlata sitä murehtimalla sen puoleen mennyttä kuin tulevaakaan.

Aika Boråsissa viime syksyyn asti on ollut tuskailua kamppailua. Nyt tuntuu, että ihan turhaan, mutta en jaksa katua sitäkään. Enkä ole boråsangstini kanssa yksin. Puhuimme naapurin kanssa haluttomuudesta ostaa säilytyslaatikoita tai isoa kattilaa, jotteivät ne sitoisi meitä tänne. Tuntui hyvältä ajatella, että kaikki tärkeä mahtuu matkalaukkuun jonka voi rullata Landvetteriin. Olemme molemmat olleet kaksi ja puoli vuotta Boråsissa, mutta silti aina pää puoliksi Esfahanissa ja Helsingissä. Nyt toisen koti-ikäväisen sylissä kuoleman laaksokin tuntuu kodilta.

Vaikka en koskaan tietoisesti valinnut yksinäisyyttä, tuli siitä lopulta suojakilpi. Mehustelin ajatuksella, että kun lähden en kaipaa mitään tai ketään, enkä palaa edes ajatuksissani. Viime kuukausien myötä tiedän, että lähtö löisi sydämen tuhannen päreiksi. Ja kuinka olenkaan siitä onnellinen.