Jonnekin lämpimään

Ruotsi, olenko joskus siitä maininnut? Kära Sverige, ehkä kerran tai kaksi tai koko ajan. Niin kuin uppeluksiin rakastunut huomaamattanikin livautan ruotsijuttujani tekstiini ja puheisiini. Aina joskus olen yrittänyt pysytellä svetissieni kanssa kaapissa. Olla hiljaa siitä, miten oikeasti matkustan mielummin Norköpingiin kuin New Yorkiin tai miten paljon pidin pakkoruotsista. Jääkiekossa en sentään kannata kolmea kruunua, mutta olen lähimmäisten mielestä tarpeeksi sekaisin näinkin. Mikä siinä on, että italialaisen ruuan, espanjalaisen kulttuurin ja japanin kielen ystävää ei kukaan kummastele, mutta lihapullista, Allsång på Skansenista ja lagomista tykkää vain joku sairas puolihurri ruotsihomojen ystävä.

En tiedä mistä tämän keksin. Ehkä se oli se ensikerta tukholmanristeilyllä kun mummo osti minulle Peppi Pitkätossun hevosen ja jäätelön Gamla Stanista. Ehkä se kun seiskalla tajusin, että ruotsi ei olekaan minusta yhtään niin kuraa kuin mitä serkut ja isot pojat olivat sanoneet.

En minä rakkaudessani sokea ole, vähän vain likinäköinen. Ruotsista tulee jotain paskaakin. Esimerkkinä ryysymyymälät, joiden tuotteet ovat tuhannen pimperon päreinä ja joukkueteltaksi virttyneinä ennen kuin kassista saa ulos nostettua, sekä Julmust, jota mielummin juon vaikka rapavettä. Niin ja se monarkia.

Hienoja matkakohteita on monta. Paskat etelästä, Ruotsiin matkustaessa pääsee aina jonnekin lämpimään.
(Ja nyt Solsidan, koska siinä on Ove Sundberg, ruotsi ja Ruotsi)