Miten olen taas onnistunut lukemaan kakkaa!
Nyt ei puhuta Knausgårdista. Taisteluni-sarja vei mennessään niin, että kun joku pönttöpää olikin lainannut sekä suomen- että ruotsinkielisen kolmososan nenäni edestä, harkitsin lukemista alkuperäiskielellä på norsk. En sitten viitsinyt, mutta olisi varmasti pitänyt, sillä saisin todennäköisesti enemmän irti vaikka puolankielisestä kirjasta kuin Paulo Coelhosta.
Siinä missä Knausgård on ylistetty ja täysin syystä, Coelho joutaisi alas jalustaltaan - ja vikkelään. Alkemisti oli tuskallisen huono, Veronika päättää kuolla oli niin huono, että suututtaa. Sen ajan, minkä koulukirjoilta ja internetiltä liikenee lukemiseen haluaisi käyttää hyviin romaaneihin, en tällaiseen sontaan. Olisihan se pitänyt arvata, että jos kannessa lukee "Fantastisin kirja, jonka olen koskaan lukenut" on kirja todennäköisesti fantastisen surkea.
Aihe on herkullinen: nuori nainen, jolla on päällisin puolin kaikki hyvin, päättää tappaa itsensä, epäonnistuu ja herää mielisairaalasta, mutta saakin kuulla, että tulee joka tapauksessa kuolemaan viikon sisällä. Ja kuinkas sitten kävikään. No, seuraa typerä ja ennalta arvattava sepustus, joka niin alleviivaavasti kehottaa Anttilan seinätarrojen filosofian noudattamiseen, että melkein tekee mieli hypätä ikkunasta. Carpe Diem ja Follow your Dreams.
Kirjailija itsekin on kokenut muutaman mielisairaalajakson, mutta kirjan kohtaukset eivät todennäköisestä omakohtaisuudestaan huolimatta kosketa. Anttilafilosofia kietoutuu vielä henkimaailman hommiin, niin avot. Hulluudesta kirja opetti minulle sen, että ei se ole hullu, joka kakkaa kirjoittaa, vaan se, joka lukee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti