Tervetuloa positiivisen ajattelun kurssille

Tajusin, että maailma ja jokainen päivä on täynnä pientä ja ihanaa. On lumisateita, kahdenkymmenen kruunun tulppaanikimppuja, söpöjä koiria ja lämpöisiä kaulahuiveja. On ystävien viestejä, postikortteja mummolta ja ohi ajavien junien kolinaa.

Viikon päästä tajusin, ettei tällainen kihertely sovi minulle. En saa mitään irti pakotetusta söpösöpöjuttujen ajattelusta. Tärkeämpää on satunnaisen säännöllinen itsesääli ja kurjuudessa rypeminen.

Olen paljon positiivisempi ja iloisempi kun saan silloin tällöin omassa rauhassa heitellä tavaroita ja heittäytyä perään lattialle makaamaan, koska kynä meni rikki (perustuu tositapahtumiin). Haluan voida kirota paskaa elämääni, koska jugurtti on lopussa tai vollottaa kuin pikkulapsi, samasta syystä kuin pikkulapset. Haluan tehdä tämän yksin, tai jonkun sellaisen seurassa, joka tietää etten tarkoita, eikä edes nosta katsettaan. Jo muutamassa minuutissa moinen lapsellinen, tyhmä ja naurettava touhu alkaa hymyilyttää ja ilo palaa ihmiseen.

Tarvitsen maailmanvihaamishetkeni ja haluan nähdä kaiken pienen ja kurjan, jotta näkisin kaiken pienen ja ihanan.