Aloittaessani opiskelujani olin kauhuissani. Yliopisto-opinnot suomen kielellä olivat olleet vaikeita ja nyt pitäisi pystyä parempaan på svenska. Pikkuhiljaa syksyn aikana valkeni, että hetkinen, eihän täällä tarvitse kuin yrittää. Olen päässyt läpi teinteistä kirjoittelemalla puolen sivun mittaisia "essieitä" vähän sinne päin ja huonolla ruotsilla. Olen läpäissyt seminaareja tärisemällä paikallani, nyökkäilemällä muiden vastauksiin ja toistamalla samat asiat, mutta eri sanoilla. Maisteriohjelmassa opiskeleva suomalainen kämppikseni sanoi, että seminaariin voisi tulla vihkon kulmaan piirretyn kirahvin kanssa ja tuloksena olisi kehut hienosta kirahvista sekä mycket väl godkänt todistukseen. Muuten ihan totta, mutta korkeakoulun arvosteluasteikko on laajimmillaan hylätty - hyvin hyväksytty.
Kuuntelen ihmeissäni luokkatovereideni murskaantumista paineiden alla. Millaista teillä sitten oli lukiossa? Kuvista kuusi tuntia viikossa kuulemma.
En missään tapauksessa valita. Iisimpi meno sopii tällaiselle kielipuolelle laiskamadolle oikein hyvin, mietin vain, kuinka turhautunut olisin, jos olisin ruotsinkielinen ja vähän vireämpi? Muuttuuko tämä tästä sitenkin rankemmaksi? Onko tuleva tutkintoni Ruotsin ulkopuolella ihan pilipali?
Nytkin minun pitäisi olla lukemassa tenttiin, mutta koska kotitentissä saa pitää kirjaa esillä, en ole oikein motivoitunut pänttäämään. Eiköhän se G tule sieltä helpommallakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti