Tekee mieli hakata omaa päätä lattiaan ja sylkeä ihmisten päälle. Miksi minun pitää olla niin nolo, tyhmä ja säälittävä pelkuriluuserinolla? Tai miksi kaikkien muiden pitää olla niin ankeita, sisäänpäin lämpeäviä, ujoja, hiljaisia, estyneitä, arkoja, rumia, ärsyttäviä, epäkiinnostavia ja tyhmiä?
Meinasin kirjoittaa tämän tekstin kuukausi sitten otsikolla Hiljaa hyvä tulee. Tuolloin olin jostain ihmeen syystä saanut kutsun luokkakavereideni illanviettoon. Minulla oli siellä hauskaa ja ajattelin, että elämähän voi näköjään yllättää eikä sitä koskaan tiedä, keneen törmää ja keneen tutustuu, vaikka unohtaisi mennä tutustumisbileisiin ja istuisi hiljaa nurkassa koko syksyn.
Onnistuneen illan jälkeen väsähdin kaikkeen siihen sosiaalisuuteen, etten uskaltanut puhua kenellekään viikkoon. Aloin ajatella, että olin sanonut jotain typerää, vaikka olin ollut vesiselvä ja vaikka kaikki sanomani oli naurattanut koko huonetta ja vaikka muiden jutut olivat levottomampia. Yksi hiljaisempi moikkaus ja peräännyin takaisin nurkkaani ja kaikki palasi muidenkin osalta siihen kuin ennenkin. Miksi kukaan jaksaisi kiskoa minua mukaansa kun olen tällainen mölli, joka kaikilla eleillän osoittaa, ettei halua olla mukana, vaikka haluaisi. Eihän heillä ole mitään menetettävää, paitsi hankala kielipuoli sotkemassa yhtenäistä kaveriporukkaa. Vaihtareiden porukoihin olenkin sitten liian ruotsalainen.
Olo on kai jotain sellaista kuin ryyppäämiseen sortuneella kerran jo lopettaneella alkoholistilla. Sain tilaisuuden, päätin, että nyt en tyri, mutta tyrinpä kuitenkin. Toivon, ettei kukaan enää ikinä edes yritä puhua minulle, koska ei minusta ole siihen. Tunnen itseni vuoron perään niin arvottomaski ja tyhmäksi, ettten ansaitse edes nyökkäysmoikkausta, ja sitten taas aivan liian hyväksi tähän paskakeskustaajamaan ja näille paskaihmisille. Minkäs teen kun kukaan ei ymmärrä minua. Vähiten minä itse.
Onnistuneen illan jälkeen väsähdin kaikkeen siihen sosiaalisuuteen, etten uskaltanut puhua kenellekään viikkoon. Aloin ajatella, että olin sanonut jotain typerää, vaikka olin ollut vesiselvä ja vaikka kaikki sanomani oli naurattanut koko huonetta ja vaikka muiden jutut olivat levottomampia. Yksi hiljaisempi moikkaus ja peräännyin takaisin nurkkaani ja kaikki palasi muidenkin osalta siihen kuin ennenkin. Miksi kukaan jaksaisi kiskoa minua mukaansa kun olen tällainen mölli, joka kaikilla eleillän osoittaa, ettei halua olla mukana, vaikka haluaisi. Eihän heillä ole mitään menetettävää, paitsi hankala kielipuoli sotkemassa yhtenäistä kaveriporukkaa. Vaihtareiden porukoihin olenkin sitten liian ruotsalainen.
Olo on kai jotain sellaista kuin ryyppäämiseen sortuneella kerran jo lopettaneella alkoholistilla. Sain tilaisuuden, päätin, että nyt en tyri, mutta tyrinpä kuitenkin. Toivon, ettei kukaan enää ikinä edes yritä puhua minulle, koska ei minusta ole siihen. Tunnen itseni vuoron perään niin arvottomaski ja tyhmäksi, ettten ansaitse edes nyökkäysmoikkausta, ja sitten taas aivan liian hyväksi tähän paskakeskustaajamaan ja näille paskaihmisille. Minkäs teen kun kukaan ei ymmärrä minua. Vähiten minä itse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti