Karatea, kesäkeittoa, pioneita

Olen tällaisen haasteen joskus puolittain toteuttanut, mutta kun Henni (tsekatkaa toki blogi!) nätisti pyysi, niin vastaan ainakin hänen kysymyksiinsä.

1. Mitä urheilulajia haluaisit kokeilla?

Minua ei ole koskaan voinut parhaalla tahdollakaan kutsua urheilulliseksi tai edes liikunnalliseksi. Suhtautumiseni eri lajeihin liikkuu lähinnä välillä tylsää pakkopullaa - kidutusta. Erityisesti kaikenlainen juokseminen aiheuttaa vihanväristyksiä laiskanpulskeassa kehossani. Jalka ei nouse, perse laahaa maata ja sydän poksahtaa kuopassaan ensimmäisten viiden minuutin jälkeen.

Kokeilu onkin oiva sana kuvaamaan ”urheilu”harrastuksiani. Tennispalloa on kiva lyödä läpällä kymmenen minuuttia ja salilla istua lähentäjälaitteessa Aku Ankkaa lukemassa ilmaisen tutustumiskäynnin verran. Vedessäkin on kiva lillua hetki, mutta siinä se. Ehkä seuraavaksi haluaisin kokeilla jotakin kampailulajia, jossa voisin purkaa urheiluun kohdistuvia antipatioitani mättämällä toisia turpaan.

2. Mitä söisit viimeisellä ateriallasi ennen kuolemaa?

Jos olisin tietoinen viimeisen ateriani luonteesta, en varmaan haluaisi ahtaa sisuksiini enää mitään. Sen sijaan toivoisin, että olisin edellisellä ja näin ollen viimeisellä ateriallani syönyt jotakin, johon liittyy rakkaita makumuistoja. Ehkä täydellisesti imellettyä kaalilaatikkoa mummoni reseptillä. Tai sitten, että olisin saanut vielä viimeisen kerran maistaa kaikkea hyvää kuten kasvislasagnea, voisilmäpullaa, lohkoperunaa, porkkanakeittoa, raparperipiirakkaa, sitruunasorbettia, vadelmarahkaa, Fazerin sinistä, Vihreää kuulaa, mansikkapirtelöä, kotitekoista pizzaa, euron juustoa, irtokarkkeja, lanttulaatikkoa, makaronisalaattia, jauhelihakeittoa, kaurasämpylää, paahdettua vaahtokarkkia, mansikkakakkua, brownieta, mustikkamuffinssia, kinuskikastiketta, mansikkaa, kirsikkatomaattia, halloumia, uutta perunaa, lihapullaa, perunamuusia, grillisipsiä, popcornia, riisipuuroa, jälkiuunileipää, berliininmunkkia, kookospalloa, bataattiranskalaisia, minttusuklaata ja kesäkeittoa.

 3. Mistä teostasi olet ylpeä?

Yleensä sitä tulee enemminkin hävettyä itseään kuin oltua ylpeä. Monet asiat eivät tunnu ylpeilemisen aiheilta kun samaan kykenisi melkein kuka vain. Toisaalta itsensä ylittäminenhän se on se juttu.

Olen, jos en ylpeä niin ainakin iloisesti yllättynyt, että uskalsin muuttaa Ruotsiin ja että olen läpäissyt kurssini tähän asti. Kielipuolena olisin luullut kohtaavani enemmän vaikeuksia, mutta kai minä sitten olen satumaisen taitava. Tämän lisäksi olen iloisesti yllättynyt myös siitä, että aiemmin mainitsemastani laiskuudesta ja liikuntavihastani huolimatta olen reilun kuukauden jumpannut joka päivä edes hetken YouTuben pilatesvideoiden tahtiin.

4. Haluaisitko poistaa jonkun piirteen itsestäsi?

Periaatteessa en, mutta ainahan sitä voisi olla aavistuksen vähemmän laiska, nolo ja hermoheikko.

5. Mitä ostaisit kukkakaupasta?

En mitään, koska olen saita ja kauniita kukkia saa näin kesäisin pihalta ja äidin puutarhasta. Muutenkin minulla on tapana sadistisesti taitella ja rei’ittää viherkasvieni lehtiä ja täten aiheuttaa niille tuskallinen kuolema, mikäli kastelemattomuus ei sitä ole vielä tehnyt.  Hukkaan heitettyä rahaa siis.

Jos sitä nyt kuitenkin repäisisi ja päätyisi kukkakauppaan ostoksille, niin ostaisin varmaan suuren kasan lempikukkiani pioneja. Pelakuutkin on kivoja.

6. Uskotko horoskooppeihin, miksi/miksi et?

Vastaukseni on perinteinen, en usko, mutta onhan niitä kiva lukea. En usko horoskooppeihin samasta syystä kuin en usko muuhunkaan huuhaaseen kuten enkelihoitoihin ja ennustamiseen. Millä perusteella muka syntymäpäivämme voisi vaikuttaa tumman muukalaisen kohtaamiseen tai kunnianhimomme tasoon? Pakko kuitenkin myöntää, että Ilta-Sanomien horoskooppi on pari kertaa ollut oikeassa.

7. Mitä laulaisit karaokessa jos olisi pakko?

Karaoke on kamalaa. Selvin päin en suostu laulamaan pihahdustakaan, koska epävireisempää ulinaa kuin lauluni saa hakea. Humalassa laulu vain pahenee. Jälleen, jos pakko olisi, niin laulaisin uudelleen Teuvo maanteiden kuninkaan, ootko Henni taas messissä? Ooo-ooo.

8. Mitä haluaisit tehdä seuraavan vuoden aikana?

Nauttia elämästä ja nuoruuden huolettomuudesta. Olen viime aikoina monesti havahtunut kamaluuteen, että kohta elämä kai pitäisi alkaa ottaa vakavasti, mennä kokopäivätöihin, ottaa vastuuta ja ylipäätään tehdä jotain. Vaikka äti nauroi ajatuksilleni ja väitti vastaan, niin tuntuu siis siltä, että nyt ovat käsillä viimeiset hetket sluibailla ja tehdä spontaaneja asioita kun ei ole kolmea lasta ja talolainaa harteilla. Eihän niitä koskaan välttämättä tulekaan, eivätkä ne välttämättä mitään haluamaani estäisikään, mutta jos sitä varmuuden vuoksi kuitenkin pitäisi reissata jonnekin ja syödä karkkia aamupalaksi.

9. Paras paikka matkustaa?

Hyvässä seurassa melkein mikä paikka vain. Hyvän retken voi tehdä vaikka Vantaalla, mutta omia suosikkejani suhteellisen rajoittuneiden matkamuistojeni joukossa on rakas Ruotsi ja Italia. En ole niin rohkea, että uskaltaisin heittäytyä yksin reissuun sohvasurffaamaan, mutta pakettimatkatkaan eivät nekään houkuttele. Nautin erityisesti siitä, jos saan olla mukana paikallisessa elämänmenossa ja siksi, vaikka kaverireissu hostelleineen on sekin kivaa, niin viikko 30 vuotta Roomassa matkaoppaana työskennelleen perhetutun kotona ja opastettavana oli mahtavaa. Tällä hetkellä matkakohde numero yksi on toki kotimaa.

10. Mitä joku isonvanhemmistasi on opettanut sinulle?

Molemmilta savolaisilta mummoiltani olen kuullut lukemattomia letkautuksia, joista ”syö mutti akanajauhosta!” toimi inspiraationa blogin nimelle. Äidinäidin oli tapana loruilla ”hyi hyi Hymölään, Hymölän koirat haukkumaan, kuka sieltä tullee? Paha (lapsenlapsen nimi) räppänä!” kun joku meistä kakaroista soitti ovikelloa. Pappani rauhallisuudesta ja elämänasenteesta tahtoisin oppia. Asialliset hommat hoidetaan aina, mutta mitään ei ole pakko tehdä hampaat irvessä ja otsa rutussa. Vaikkei 58-vuoden avioliito ainoa oikea parisuhteen muoto olekaan, olen silti oppinut arvostamaan myös isovanhempieni parisuhdetaitoja.

11. Mikä on elämässä tärkeintä?

Kai se on se perinteinen rakkaus kaikissa ilmenemismuodoissaan.

Tiedän, mitä luen ensi kesänä

Pari kuukautta myöhässä tulin vilkaisseeksi Ruotsin yliopistojen kesäetäkurssitarjontaa. Voi rähmä, jos olisin ollut ajoissa olisin voinut opiskella Suomesta käsin töiden ohessa vaikka sun mitä. Mutta minä se vaan luudalla lakasen lattioita tili-tili-tilitili-tinttanttaa. Joku pelle on tietenkin haukkunut tällaiset kurssit pilipaliksi ja turhuudeksi, mutta minusta seuraavat kurssit kuulostavat silkalta mahtavuudelta:

HBO:n draamasarjat
HBO:n palkituimmat sarjat esteettisestä, yhteiskunnalisesta ja taloudellisesta näkökulmasta.

Astrid Lindgren kirjailijana
Astrid Lindgrenin "kirjailijuus" ja lastenkirjallisuuden kehitys toisen maailmansodan jälkeen.

Harry Potterin maailma (!!)
J.K Rowlingin tyyli, fantasiagenre sekä Harry Potter -maailma intermediaalisesta perspektiivistä romaanien ja elokuvien kautta.

Romantiikka - rakkausromaanit kolmelta vuosikymmeneltä

Huliganismi ilmiönä

Queerperspektiivi Raamattuun

Egypti
Muinaisen Egyptin historia, uskonto, kirjallisuus ja taide.

Norjan kielen alkeet

Skandinaavinen taide ja design

Sukupuoli kaunokirjallisuudessa

Kulttuuri, identiteetti ja traditiot Ruotsissa

Eläintarhat nyky-yhteiskunnassaEläintarhojen historia sekä kriittinen analyysi tarhojen tehtävästä ja merkityksestä nykypäivänä.

Sosiaalinen media

Maailmassa on niin monta ihmeellistä asiaa, josta olisi kiva tietää lisää. Ensi kesänä sitten.

Katsoin Look Up -filmiä, nyt koskee silmiä

Facebookissa pyörii tällainen "koskettava" filmi, joka maalailee kauhukuvia online-maailmaan jumittuneista ihmisistä, jotka hautautuvat illanvietoissa älypuhelimiensa taakse. Elävät kuin robotit, eivät kohtaa ihmistä. Ja keinut kiikkuvat yksinään kun lapset sörkkivät sisällä iPadia.

Paskaa. Olen väsynyt internetin demonisointiin.

Moni ei ole ikinä ollut niin sosiaalinen kuin internetin aikakaudella. Kun minä menen kouluun, moikkaan muutamaa ja kysyn kuulumiset. Kun olen netissä, vaihdan ajatuksia lähes identtisessä elämäntilanteessa olevan tytön kanssa, jota en olisi ikinä tavannut muualla kuin Demissä. Keskustelen kirjoista, lähetän hauskoja linkkejä veljelleni, jonka kanssa en ilman nettiä puhuisi kuin jouluna ja kesällä. Kirjoitan sepustuksiani blogiin, pelaan tietokilpailupeliä tuntemattomien kanssa ja kysyn äidiltä mustikkapiirakan reseptiä.

Internet on loistava renki, joka mahdollistaa paitsi uusien ihmisten kohtaamisen, myös suhteiden ylläpitämisen. Eikä se, että chattaa Omeglessa, tarkoita sitä, etteikö voisi puhella tuntemattomille myös bileissä. Sama ihminen voi sekä jakaa arkikuvansa Facebookissa että kirjoittaa samasta kahvikupposesta etanakirjeen ystävälleen. Ja entä ne lapset? Kas kummaa, puistoissa käy yhä kuhina ja piltit kiipeilevät puissa ja leikkivät tälläkin hetkellä hippaa ihan offline ja IRL.

Netti ei ole mikään sosiaalisuuden ja "oikean elämän" kuolema, vaan sen lisä, uusi rinnakkainen ilmenemismuoto. Tietysti aina on olemassa niitä, jotka upottavat itsensä täysin virtuaalimailmaan, eivätkä osaa irrottautua. Mutta kymmeniksi vuosiksi huoneisiinsa lukittautuneet korealaismiehet eivät ole sama asia kuin inboxiaan aktiivisesti tarkastava yläastelainen. Kuten suurin osa osaa ottaa lepohetkiä- ja päiviä työstä tai urheilusta, osaa moni myös sulkea läppärin ja kännykän.

Suorana vastauksena muutamaan Cary Turkin videon väitteisiin:

1. "Kun minä olin nuori..." -klisee. Nuff said.

2. Julkisissa liikennevälineissä ei juuri reivattu kanssamatkustajien kesken ennen internettiä ja korvanappejakaan.

3. Se elämän rakkaus ei välttämättä asu naapurissa ja tule vastaan kun hortoilee kadulla, vaan yhteys häneen saattaa löytyä yhtä hyvin Eliittikumppanista, Suomi24:n chatista tai Tinderistä. Ikisinkkua saattaa kuolinvuoteella kaduttaa kun ei tullut kiinnitettyä huomiota internetin pariutumisahdollisuuksiin.

4. Ja kaverille, joka istuu illanvietossa nenä kiinni puhelimessa voi myös sanoa "maa kutsuu" sen sijaan, että itkee asiasta (oi ironiaa) netissä.

Att skrämma skrutt är inte svårt, de faller lätt i gråt, men de är ännu lättare att trösta efteråt

Sosiaalisesta noloudestani on ollut puhetta, mutta jatketaan.

Kun kurssilla piti esitellä kirja, en valinnut Tove Janssonin Kuka lohduttaisi Nyytiä vain siksi, ettei minulla ole muita ruotsinkielisiä kaunokirjoja. Valitsin nyytin, koska se on loistava. Olen lukiessani kyynelehtinyt, koska samastun pelokkaaseen pikku otukseen, joka ryömii peiton alle vinkumaan säälittävyyttään kun ulkona olisi kahdeksan karusellinen bileet, ilmapalloja ja ilotulitus.

Runosatu on kaikin puolin ihana, erityisesti alkuperäiskielellä, vaikka Kirsi Kunnaan suomennos mitä hienoin onkin.

Tove Jansson oli ehkä coolein ikinä. Kuka lohduttaisi nyytiä on ajaton lohduke ja rohkaiseva, mutta lempeä tuuppaus takapuoleen: