Päätin ottaa osaa tähän 50 kirjan lukuhaasteeseen ja eilen loppuun lukemani Donna Tarttin Pieni ystävä istuu hyvin mysteeri/trilleri-nimityksen alle. Olen huono kirjoittamaan kirjoista paljastamatta liikoja sisällöstä, joten spoilausvaara on olemassa.
Donna Tartt on kummitellut mieleni laidoilla jo vuosikausia. Olen törmännyt monesti väitteeseen: "Jumalat juhlivat öisin, on paras lukemani kirja", ja Tarttin nimi on putkahdellut tietoisuuteeni milloin mistäkin. Muistan jo vuosia sitten silmäilleeni Pientä ystävää lapsuudenkotini kirjahyllyssä, jossa se on lekotellut ilmeisen lukemattomana viimeiset kymmenen vuotta. Kansikuvan kamottava posliininukkehahmo piti minut kirjasta erossa, kunnes joululomalla rohkaistuin kurkistamaan myös kirjan sisälle. Irtokannet tosin hautasin piiloon.
Romaanin alkuasetelma on kansikuvaa mukailevan kalmainen. Pienen lapsen raaka, selvittämätön kuolema väijyy kaupungin ja perheen yllä, ja pikkusisko-Harriet lähtee selvittämään ja kostamaan veljensä kohtaloa eräänä kesänä yli kymmenen vuotta tapahtuman jälkeen.
Mainittakoon tässä välissä, etten oikein siedä dekkareita. Minua kutkuttaa usein rikosromaanien alut, joissa kuvaillaan käsittämätön murha, mutta kun arvoitus lopulta - usein akrobaattisten juonenkäänteiden ja yllätysten jälkeen - selviää, olo on tyhjä. Lopuksi etsivä kokoaa palaset yhteen ja kertoo kaikille, että hovimestari oli murhaaja, murhiin liittyi lastenlorusta tuttu kaava ja aseena käytettiin isoäidin kaulinta. Entä sitten? Yksikään dekkarilukukokemukseni (joita ei niin mainittavasti tosin ole) ei olisi ollut huonompi, jos olisin lukaissut kirjoista pelkän takakannen ja viimeisen sivun.
Onneksi Pieni ystävä ei olekaan dekkari. Myönnän, että kirjaa aloitellassani tahdoin tietää, miksi pikku-Robin löydettiin kotipihansa puusta hirtettynä, ja miten kaikki tämä tapahtui, mutta kirjan edetessä aloin jopa pelätä, että mysteeri saa kaikenkattavan selityksensä. Pelko oli turha, Robinin kohtalo ei selviä. Kaikki palaset eivät loksahda lopussa paikoilleen, vaan jäävät roikkumaan, mikä on tavallaan turhauttavaa, mutta toisaalta kiehtovaa. Tarinan ydin ei olekaan karmivan salaisuuden selvittämisessä, vaan siinä, miten kauheudet ovat vaikuttaneet ympäristöönsä. Pieni ystävä käsittelee liitoksistaan hajoilevaa perhettä, surua ja tragediaa. Harrietin perheen lisäksi käsittelyyn pääsee toinen, omalla tavallaan rikkonainen, Ratliffien perhe. Luokkaeroteema kantaa läpi romaanin.
Ennen irtokansien piilottamista ehdin lukea liepeestä kriitikon ylistävän romaania visuaaliseksi, ja sitä se tosiaan on. Nautin yksityiskohtaisesta ja osin verkkaisesta kuvauksesta. Näin silmieni edessä Mississipin paahteisen kuumat kadut, homssuisen äidin pimeän ja pölyisen huoneen ja pihoilla pyörivät "roskaväen" resuiset lapset. Romaanin tunnelma on vahva, salaperäinen ja piinaava kaikkine hiippailuineen, käärmeineen ja huumerikollisineen, mutta osin myös hauska ja lämmin.
Kaiken kaikkiaan hieno aloitus lukuhaasteelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti