Om lagom

Paju kirjoitti vähän aikaa sitten blogissaan aiheesta, jonka kanssa olen tuskaillut viime vuodet.

Kiire, stressi, suorittaminen ja riittämättömyys ovat sanoja, joihin törmää jatkuvasti sekä somessa että perinteisessä mediassa ja jotka yhdistetään nykypäivän työelämään ja varsinkin nykypäivän nuoriin aikuisiin, niin  työelämässä kuin vapaa-ajallakin. Aiheesta on puhunut ohjelmassaan muun muassa Ronja Salmi.

Minä kärsin ehdottomasti riittämättömyydestä ja stressaan milloin mistäkin, mutten silti kykene samastumaan tarinoihin itsensä piipuun ajaneista ihmisistä. Pajun teksti kolahti, koska siinä otettiin esiin näkökulma, josta itse katson asiaa: siis jonkinlainen riittämättömyys ja stressi siitä, ettei stressaa liikaa. Blogikirjoituksessa todetaan seuraavasti:

"Vaikka nykyään burn outin merkeistä varoitellaan, katsotaan stressin ja kiireen olevan myös merkki kovasta työstä. Auta armias, jos et olekaan painanut unelmiesi eteen vuosi tolkulla töitä ja ansainnut mainetta ja kunniaa kyyneliä ja verta vuodattaen (--)"

Juuri näin koen asian. Minä en ole kokenut burn outtia, en ole ollut edes sen partaalla. Hoidan hommani, mutta en mielenterveyteni kustannuksella. En ole opintojeni takia valvonut yhtäkään yötä, en ole ottanut tarjottuja extratyövuoroja, jos on väsyttänyt. Nämä ovat kai niitä asioita, joita toiset ovat joutuneet oppimaan puolen vuoden sairasloman ja loppuunpalamisen jälkeen, minulle homma on selvä.

Ja siksi pidän itseäni laiskana. Missä voisinkaan olla, jos puskisin täysillä kuten parikymppisen ”kuuluu”? Olenko mennyt siitä mistä aita on matalin? Olenko tyytynyt lagomiin ja ihan ookooseen edes tavoittelematta timanttia?

Vallitsevan diskurssiin mukaan pysähtyminen, armollisuus ja rento meininki tuntuvat sallituilta vasta sitten kun ensin on juostu pää edellä päin seinää.