Iran I

Kiinnostuken kipinä Irania kohtaan syttyi kuusi vuotta sitten entisen heilani myötä. Eikä se sammunut, vaikka innostus heilaan sammuikin. Iranissa yhdistyy mykistyttävän pitkä historia, ilo ja satumainen kauneus, mutta myös julmuus ja pelko. Ruotsihypeni laimentui Ruotsissa asumisen myötä, mutta Iranista muodostui uusi jännittävä maa, jonka kulttuurista kutkuttua.

Aluksi tutustunut Iraniin muun muassa Marjane Satrapin Persepolis-sarjakuvien,  Marjaneh Bakhtiarin romaanien ja Jafar Panafin elokuvien kautta. Koetin opetella persian aakkosia, luukutin Lalehin persiankielisiä lauluja ja Mazyar Fallahin imelää Doset daram -biisiä.

Viime vuonna sanoin keittiössä muuan pojalle ohimennen, että hänen kielensä kuulostaa kauniilta. Kohta olinkin jo niin ihastunut, että opin ne sekopäiset aakkoset ja laulamaan vanhan kansanlaulun, Sare pole Khajoon ensimmäisen säkeistön. Maaliskuussa lauloin tätä laulua "sare pole Khajoo", eli Khajoon sillalla Isfahanissa Iranissa.

Sain intensiivikurssin iranilaiseen kulttuuriin viettämällä persialaista uutta vuotta, nowroozia,  poikaytäväni perheen kanssa. Tapasin enoja, setiä tätejä ja kymmeniä serkkuja. Söin ja söin ja join litroittain teetä. Vaikka olen viimeiset puolitoista vuotta nähnyt läheltä iranilaisten ilon kautta -elämänasennetta, ajattelin tunnelman Iranissa olevan tiukempi. Myönnän, että yllätyin nähdessäni iloisenkirjavia mehubaareja, alusvaatteita kauppojen näyteikkunoissa, käsi kädessä kulkevia pariskuntia ja isiä lapsineen suurissa leikkipuistoissa. Vaikka islamististen johtajien kuvia riippui siellä täällä, ei iloa oltu imuroitu kaupungin kaduilta vain kodin seinien sisäpuolelle kuten länsimedioista olen tottunut näkemään.

Ei elämä Iranissa pelkkää auvoa ole, tietenkään. Moni tahtoisi ulkomaille parempien työmahdollisuuksien ja vapaamman elämän perässä, toisaalta moni viihtyy ja tahtoo jäädä tai tulla takaisin. Mielikuva pahan akselista ja totaalisen alistetusta kansasta ei sekään ole totta. Sainkin ennen matkaani selitellä monelle, etten ole lähdössä sotatantereelle. Perillä nauroin näille huolestujille, sillä olen harvassa paikassa Pohjolan ulkopuolella tuntenut oloani yhtä turvalliseksi kuin Iranissa. Ihmiset pyörivät kaupungilla myöhään yöhön, mutta rauhallisesti ja tietenkin ilman alkoholia. Viinaakin tosin saa, mutta vain enon autotallissa.

Ihmisten ystävällisyys mainitaan jokaisessa Irania kuvaavassa jutussa ja tästä ystävällisyydestä taitaakin olla mahdotonta jäädä osattomaksi. Paitsi, että minut otettiin avosylin vastaan poikaystäväni perheessä, myös kaupoissa ja ravintoloissa tapaamani ihmiset olivat kohteliaan kiinnostuneita minusta ja toivottelivat tervetulleeksi maahan ja kaupunkiin.

Ruoka oli herkullista ja tuntui konstailemattomalta, vaikka ainesosien määrä ja valmistukseen käytetty aika huimaavatkin päätä. Pään saa pyörälle myös Isfahanin nähtävyyksillä. Naqshe-Jahan -aukio oli yksi kauneimmista paikoista, joita olen nähnyt ja niin monta paikkaa jäi vielä näkemättä.

Palaan matkaan toisissa kirjoituksissa ennemmin tai myöhemmin. Khodahafez.

Khajoo -sillalla