Om lagom

Paju kirjoitti vähän aikaa sitten blogissaan aiheesta, jonka kanssa olen tuskaillut viime vuodet.

Kiire, stressi, suorittaminen ja riittämättömyys ovat sanoja, joihin törmää jatkuvasti sekä somessa että perinteisessä mediassa ja jotka yhdistetään nykypäivän työelämään ja varsinkin nykypäivän nuoriin aikuisiin, niin  työelämässä kuin vapaa-ajallakin. Aiheesta on puhunut ohjelmassaan muun muassa Ronja Salmi.

Minä kärsin ehdottomasti riittämättömyydestä ja stressaan milloin mistäkin, mutten silti kykene samastumaan tarinoihin itsensä piipuun ajaneista ihmisistä. Pajun teksti kolahti, koska siinä otettiin esiin näkökulma, josta itse katson asiaa: siis jonkinlainen riittämättömyys ja stressi siitä, ettei stressaa liikaa. Blogikirjoituksessa todetaan seuraavasti:

"Vaikka nykyään burn outin merkeistä varoitellaan, katsotaan stressin ja kiireen olevan myös merkki kovasta työstä. Auta armias, jos et olekaan painanut unelmiesi eteen vuosi tolkulla töitä ja ansainnut mainetta ja kunniaa kyyneliä ja verta vuodattaen (--)"

Juuri näin koen asian. Minä en ole kokenut burn outtia, en ole ollut edes sen partaalla. Hoidan hommani, mutta en mielenterveyteni kustannuksella. En ole opintojeni takia valvonut yhtäkään yötä, en ole ottanut tarjottuja extratyövuoroja, jos on väsyttänyt. Nämä ovat kai niitä asioita, joita toiset ovat joutuneet oppimaan puolen vuoden sairasloman ja loppuunpalamisen jälkeen, minulle homma on selvä.

Ja siksi pidän itseäni laiskana. Missä voisinkaan olla, jos puskisin täysillä kuten parikymppisen ”kuuluu”? Olenko mennyt siitä mistä aita on matalin? Olenko tyytynyt lagomiin ja ihan ookooseen edes tavoittelematta timanttia?

Vallitsevan diskurssiin mukaan pysähtyminen, armollisuus ja rento meininki tuntuvat sallituilta vasta sitten kun ensin on juostu pää edellä päin seinää.

Iran I

Kiinnostuken kipinä Irania kohtaan syttyi kuusi vuotta sitten entisen heilani myötä. Eikä se sammunut, vaikka innostus heilaan sammuikin. Iranissa yhdistyy mykistyttävän pitkä historia, ilo ja satumainen kauneus, mutta myös julmuus ja pelko. Ruotsihypeni laimentui Ruotsissa asumisen myötä, mutta Iranista muodostui uusi jännittävä maa, jonka kulttuurista kutkuttua.

Aluksi tutustunut Iraniin muun muassa Marjane Satrapin Persepolis-sarjakuvien,  Marjaneh Bakhtiarin romaanien ja Jafar Panafin elokuvien kautta. Koetin opetella persian aakkosia, luukutin Lalehin persiankielisiä lauluja ja Mazyar Fallahin imelää Doset daram -biisiä.

Viime vuonna sanoin keittiössä muuan pojalle ohimennen, että hänen kielensä kuulostaa kauniilta. Kohta olinkin jo niin ihastunut, että opin ne sekopäiset aakkoset ja laulamaan vanhan kansanlaulun, Sare pole Khajoon ensimmäisen säkeistön. Maaliskuussa lauloin tätä laulua "sare pole Khajoo", eli Khajoon sillalla Isfahanissa Iranissa.

Sain intensiivikurssin iranilaiseen kulttuuriin viettämällä persialaista uutta vuotta, nowroozia,  poikaytäväni perheen kanssa. Tapasin enoja, setiä tätejä ja kymmeniä serkkuja. Söin ja söin ja join litroittain teetä. Vaikka olen viimeiset puolitoista vuotta nähnyt läheltä iranilaisten ilon kautta -elämänasennetta, ajattelin tunnelman Iranissa olevan tiukempi. Myönnän, että yllätyin nähdessäni iloisenkirjavia mehubaareja, alusvaatteita kauppojen näyteikkunoissa, käsi kädessä kulkevia pariskuntia ja isiä lapsineen suurissa leikkipuistoissa. Vaikka islamististen johtajien kuvia riippui siellä täällä, ei iloa oltu imuroitu kaupungin kaduilta vain kodin seinien sisäpuolelle kuten länsimedioista olen tottunut näkemään.

Ei elämä Iranissa pelkkää auvoa ole, tietenkään. Moni tahtoisi ulkomaille parempien työmahdollisuuksien ja vapaamman elämän perässä, toisaalta moni viihtyy ja tahtoo jäädä tai tulla takaisin. Mielikuva pahan akselista ja totaalisen alistetusta kansasta ei sekään ole totta. Sainkin ennen matkaani selitellä monelle, etten ole lähdössä sotatantereelle. Perillä nauroin näille huolestujille, sillä olen harvassa paikassa Pohjolan ulkopuolella tuntenut oloani yhtä turvalliseksi kuin Iranissa. Ihmiset pyörivät kaupungilla myöhään yöhön, mutta rauhallisesti ja tietenkin ilman alkoholia. Viinaakin tosin saa, mutta vain enon autotallissa.

Ihmisten ystävällisyys mainitaan jokaisessa Irania kuvaavassa jutussa ja tästä ystävällisyydestä taitaakin olla mahdotonta jäädä osattomaksi. Paitsi, että minut otettiin avosylin vastaan poikaystäväni perheessä, myös kaupoissa ja ravintoloissa tapaamani ihmiset olivat kohteliaan kiinnostuneita minusta ja toivottelivat tervetulleeksi maahan ja kaupunkiin.

Ruoka oli herkullista ja tuntui konstailemattomalta, vaikka ainesosien määrä ja valmistukseen käytetty aika huimaavatkin päätä. Pään saa pyörälle myös Isfahanin nähtävyyksillä. Naqshe-Jahan -aukio oli yksi kauneimmista paikoista, joita olen nähnyt ja niin monta paikkaa jäi vielä näkemättä.

Palaan matkaan toisissa kirjoituksissa ennemmin tai myöhemmin. Khodahafez.

Khajoo -sillalla

Viimeisimpiä

Itkin lähtiessäni Boråsista.

Hahahaa.

Viimeisenä lukuvuotena kaikki oli toisin. Aivan kaikki. En edelleenkään osaa sanoa, mitä oikein tapahtui, mutta vuosi olikin ihana. Tack, työkaverit, šukran, terima kasih, spasiba ja merci naapurit. Ja yek donya mamnon, rakas.

Kandin kanssa sentään tuskailin. Itkin kirjastossa, koska en ymmärtänyt diskurssianalyysia ja pidin tekstianalyysia luusereiden hommana. Lopulta oli pakko tehdä metodologinen myönnytys ja jättää Fairclough sekä Laclau & Mouffe. Hetken meni hyvin. Sitten suutuin minut valheelliseen turvallisuudentunteeseen tuudittaneille ohjaajilleni ja loppuseminaarissa nihkeilleelle tutkinnon vastaanottajalle, joka ojensi kilometrisen korjauslistan. Märisin, myin esikoiseni tutkielmani kieliasun korjaamisesta ja kirjoitin. Lopputulos: "fantastiskt bra jobb!" "strålande arbete!" ja Väl Godkänt.  Ruotsalaista liioittelua, mutta ei paha finneltä silti.

Äiti osti valmistujaislahjaksi Knausgårdin viimeisen Taisteluni-romaanin. Ha-ha.

Kesällä juhlittiin mummon ja papan timanttihäitä, käytiin extempore-lounaalla Turussa, mökkeiltiin vähän ja odotettiin Ruskiksen Teboililla kummityttären syntymää. Hän syntyi kolme päivää lähtöni jälkeen. Minnekö lähdin? No takaisin Boråsiin suorittamaan maisteriopintoja.

Hahahaa.

Happy, lycklig, خوشحال, onnellinen

Tammikuun 13. päivä 2014 naapurini pyysi minua syntymäpäiväjuhliinsa, en mennyt koska minulla oli kiire paeta Boråsia. 13. tammikuuta 2016 sama naapuri pyysi minua syntymäpäiväiväjuhliinsa. Menin ja puoli kolmelta seisoin eteisessäni suutelemassa päivänsankaria. Hän kuiskasi minulle punaviinipäissään, että olen löytänyt lapsilleni isän. Ei nyt mennä asioiden edelle, mutta jo sattuisi, niin häävalssiksi se Rihannan biisi, jossa lauletaan we found love in a hopeless place.

Helvetin keittiö on muuttunut osaltaan entistäkin pirullisemmaksi. Joku varasti lounaani lounasrasioineen kahdesti kolmen päivän sisällä. Myös lasini ja keittiöpyyhkeeni ovat lähteneet kävelemään. Tiskiharjasta tarttui purkka teflonkattilaani ja toivon todella, että se pöydällä eräänä aamuna maannut torakka oli ainoa laatuaan. Toisaalta vähintään kerran viikossa joku jättää jääkaappiini adas poloa, ghormeh zabzia tai taatelikakkua.

Joku tekee minut niin kylläiseksi ruaan lisäksi ja onnesta, etten edes jaksa soimata itseäni siitä, että kävelin päättäväisen kauhuissani hänen ohitseen satoja kertoja kahden vuoden ajan. En jaksa, koska mitä se auttaisi? Ehkä silloin ei ollut tämän aika. Ja nyt kun on, en aio tuhlata sitä murehtimalla sen puoleen mennyttä kuin tulevaakaan.

Aika Boråsissa viime syksyyn asti on ollut tuskailua kamppailua. Nyt tuntuu, että ihan turhaan, mutta en jaksa katua sitäkään. Enkä ole boråsangstini kanssa yksin. Puhuimme naapurin kanssa haluttomuudesta ostaa säilytyslaatikoita tai isoa kattilaa, jotteivät ne sitoisi meitä tänne. Tuntui hyvältä ajatella, että kaikki tärkeä mahtuu matkalaukkuun jonka voi rullata Landvetteriin. Olemme molemmat olleet kaksi ja puoli vuotta Boråsissa, mutta silti aina pää puoliksi Esfahanissa ja Helsingissä. Nyt toisen koti-ikäväisen sylissä kuoleman laaksokin tuntuu kodilta.

Vaikka en koskaan tietoisesti valinnut yksinäisyyttä, tuli siitä lopulta suojakilpi. Mehustelin ajatuksella, että kun lähden en kaipaa mitään tai ketään, enkä palaa edes ajatuksissani. Viime kuukausien myötä tiedän, että lähtö löisi sydämen tuhannen päreiksi. Ja kuinka olenkaan siitä onnellinen.

Irania & ironia

Melkein jokainen aamiaiseni on ollut iranilainen. Osaan jo sanoa  en osaa puhua persiaa, koska olen laiska, ja ison kasan muita yksinäisiä sanoja ja lauseita.  Moallememan ro dost daram, pidän opetajastani, ei kuulemma tule vielä sydämestä, vaikka pidän opettajastani niin, että pudottelen toistuvasti lusikoita ja törmäilen tuoleihin.

Jos uskoisin, voisi luulla, että joku pilailee kustannuksellani. Entinen helvetin keittiö on paikka, jossa nykyään hidastelen toimissani nähdäkseni tyypin, joka edelleen kertoo minulle että olen ujo piimä, mutta jolle nykyään näytän kieltä ja lähetän kuvia paavista.

En tiedä, mitä tein ennen väärin ja mitä oikein nyt, mutta yhtäkkiä ei vain enää pelota. Yhtäkkiä istun oskarin, antonin, matildan, barbron ja beatricen kanssa lounaalla. Halaan hannaa, nauran johannan kanssa, saan kutsun lukupiiriin ja joululahjan cheniltä. Persianopettajani raahaa minua kioskinpitäjien, professorejen - ja Whatsapin avulla myös äitinsä - eteen sanomaan salam. Olen niin iloinen, etten jaksa surra, että miksei jo vuonna 2013.

Ylihuomenna saan lähteä kotiin, mikä on aina yhtä ihanaa, vaikkei tänä lukukautena olekaan ollut yhtään kamalaa.

Luulin kakkahädäksi, olinkin onnellinen

Olen tuntenut viime viikkoina outoja tuntemuksia mahanpohjassa. Epäilin ripulia, mutta kun suupielissäkin nyki, tulkitsin oireet iloksi.

En tiedä mitä on tapahtunut, mutta Boråsissa ei ole satanut tänä syksynä.

Molemmat työni, molemmat työpaikkani ja kaikki työkaverini ovat ihania. Saamme pomolta viestejä, joissa lukee, että olemme fantastisia ja ansaitsemma kultatähden. Syksy on ollut aivan satumaisen kaunis. Opiskelu on innostavaa ja kivaa, joskin edelleen kai liian helppoa, koska sain kandiohjelman kuulemma kamalimmasta kauhukurssista VG:n. En ole vilkuillut Helvettiin Boråsista -laskuriani pitkään aikaan, sillä ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen en haluakaan täältä hittoon ja heti.

En ole enää ollut yksin. Olen käynyt kahvilla, lounaalla, illallisella ja kahden tunnin keskusteluja Fifty Shades of Greystä ja muista paskakirjoista. Aamuihini on syntymässä uusi konsepti, Persian Breakfast iranilaisten naapureideni kanssa. Osaan jo sanoa heidän kielellään hillo, leipä, kananmuna, kiitos ja saatana. Olen heidän mukaansa synnynnäinen lahjakkuus, mutta voi olla, että kirpeiden aamujen aiheuttamalla kurkkukarheudella saattaa olla osuutta autenttisen ääntämykseni kanssa.

Kuukausi sitten kirjamessuilla näin vielä Mark Levengoodinkin. Life is good, voisin sanoa.

Syysmys

Vähän kurjan kesän jälkeen on mennyt yllättävän hyvin. Olin hädin tuskin ehtinyt laskeutua Landvetteriin kun minulle tarjottiin työpaikkaa, joka jo kerran oli mennyt sivu suun.

Nykyään metsästän kurssikirjojen kadonneita lukukappaleita, viskon roskiin take-away -kahvikuppeja ja vastaan emmätiiä infodiskille eksyneiden kysymyksiin Boråsin lisäksi myös Göteborgissa. Ja olen tästä todella innoissani ja onnessani - katsokaa tuota 115-vuotiasta lukusalia!

Kahden työpaikan myötä viheliäs vapaa-aikani on vähentynyt. Ei ole aikaa murehtia, kyyneleet saavat kuivua tuulessa.