Jo vieraille maille muuttaminen vaati minulta niin paljon munaa, että kenno on tyhjä kun pitäisi työntää itseään vieraisiin piireihin. Hankin jo kämpän, eikö kaverit voisi vain napsahtaa?
En ala-asteella koskaan oppinut säntäämään hyppynaruleikissä vauhdista hyppimään. Nyökin päätäni viuhuvan narun tahdissa ja mittailin parasta mahdollista tulokulmaa niin kauan, että joku ohitti. Ihan yhtä kömpelö olo on sosiaalisissa tilanteissa, kun pitäisi henkäistä jotain nopeatempoisen keskustelun väliin. En ehdi mukaan ja pelkää, että harkitsemattomalla säntäämisellä sotkisin koko keskustelun jalkoihini.
Vieraalle puhuessa tulen myös kiusallisen tietoiseksi kielestäni. Sekä puhumastani, että ääntöelimestä. Kuulen liikaa kolahtelevat konsonantit, väärin taivutetut verbit ja kielilihas tuntuu käpertyvän kurkun taakse niin, että ääni jää pihisemään etuhampaisiin. Inhottaa vastata ai mitä sä sanoit? -kysymyksiin kun on sanonut jotain ihan pälliä.
Pahinta on, etten oikeasti ole tällainen tutiseva sönkkö. Osaan puhua ja keskustella, mutta en heti kättelyssä. Kirjaimellisesti. Jos energia riittää ensimmäisen päivän sosiaalisuuteen, sitten koteloidunkin viikoksi mykkäilemään. En yksinkertaisesti jaksa jutustella, vaikka haluaisin. Tunnen olevani näkymätön lapsi, vaikka eihän kukaan tietenkään huomaa, jos en itse mene mukaan. Kuka lohduttaisi Nyytiä, ja sanoisi, ettei känniörvellyksistä jättäytyminen ja se, ettei osaa aina olla suunapäänä tiedä kolmen vuoden yksinäisyyttä?
Pahinta on, etten oikeasti ole tällainen tutiseva sönkkö. Osaan puhua ja keskustella, mutta en heti kättelyssä. Kirjaimellisesti. Jos energia riittää ensimmäisen päivän sosiaalisuuteen, sitten koteloidunkin viikoksi mykkäilemään. En yksinkertaisesti jaksa jutustella, vaikka haluaisin. Tunnen olevani näkymätön lapsi, vaikka eihän kukaan tietenkään huomaa, jos en itse mene mukaan. Kuka lohduttaisi Nyytiä, ja sanoisi, ettei känniörvellyksistä jättäytyminen ja se, ettei osaa aina olla suunapäänä tiedä kolmen vuoden yksinäisyyttä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti