lauantai 31. tammikuuta 2015

Voi Vantaa

"Vantaa kirkastaa imagoaan. Kaupunki julkaisi perjantaina uunituoreen brändinsä, jossa niin Vantaan ilme, viestintä kuin markkinointikin on uudistettu täysin."

Vantaa kirkastaa imagoaan. Naurua. Siinäpä onkin tekemistä. Minä, syntyperäinen vantaalainen, olen hävennyt vantaalaisuuttani niin kauan kuin jaksan muistaa. Olen kyselijästä riippuen joko Helsingistä, pääkaupunkiseudulta tai *kaupunginosasta*, en hitto vie Vantaalta. Olen asunut Vantaalla 21 vuotta, lapsuudenkotini on kotini, mutta Vantaaseen en kykene kiintymään.


Mikä vantaalaisuudessa sitten hävettää? Kai se on se Vantaan toivottoman himmeä imago motareiden, automarkettien ja peltojen kaupunkina. Keskustaton läjä rumia elementtilähiöitä ja sieluttomia omakotitaloalueita. 
Korso, Martsari, Myyr York ja Tiksi? Hyi. 


Vantaalla ei ole mitään sellaista, mitä jossain muualla ei olisi isommin, paremmin ja kauniimmin. Rappioromantiikkakin on laimeaa kuin lämmennyt ostaribisse, jos verrataan Helsingin "ghettoihin". Vantaan historiasta muistan lukeneeni vain lohia kalastavista munkeista ja siitä, että joku kuningas kerran ratsasti "kaupungin" halki. Tästä nukkumalähiöstä ei oikeasti saa katu-uskottavaa kaupunkia millään. Ihan turha alkaa kuorruttaa paskaa strösseleillä ja luulla, että joku jaksaisi raahautua Vantaalle jonkin Heurekan takia mistään kehä kolmosen ulkopuolelta.


Vantaan pamput, säästetään brändäyspennoset ja tehdään Vantaan kälyisyydestä yhä vahvempi imago! Myönnetään, ettei Vantaalla ole mitään tehtävää tai nähtävää, paitsi Mika Häkkisen metri x metri -kokonen "aukio", joka sekin on pelkkä vitsi. Että paras paikka on Myyrmäen juna-asema, jolta pääsee Helsingin puolelle kuudessa minuutissa.

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Parempien päivien reseptejä

1. Akateeminen vapaus on opiskelijaelämän suuria siunauksia. Olen paennut 215 kilometriä paska-Boråsista etelään. Viikko poissa kuoleman laaksosta on tehnyt erittäin hyvää mielenterveydelle, mutta kouluhommista pitänee alkaa taas ottaa otetta. Ehkä huomenna!

2. Äiti ja isä eivät kuulemma unohtanet syntymäpäivääni, unohtivat vain onnitella. Noh, oikeastaanhan minun pitäisi onnitella heitä, ja kakku maistui joka tapauksessa.



3.
Kööpenhamina näytti astetta rumemmat kasvonsa talvisessa rankkasateessa, mutta eipähän ollut tuttua tungosta Pienellä merenneridolla ja Nyhavnissa!
4. Oikeat, vanhat kunnon
ystävät, joiden seurassa uskaltaa käyttää epäkorrekteja sanoja ja ulista, ovat arvokkaampia kuin kaikki ne uudet kaverit, joita minulla ei vieläkään ole.











5. Tunti Youtube-jumppaa ja amerikkalaista positiivisuutta päivässä piristää, vaikken olisi uskonut!

maanantai 12. tammikuuta 2015

Let's face it

Eksyin Facebookissa serkkupojan profiiliin. Emme tapaa kovin usein, mutta minulla on aina ollut kuva, että niin ikään lupsakan enoni poika on kiltti ja mukava kaveri. Mielikuva sai kolauksen kun näin hänen profiilikuvansa päällä EN TAHDO-filtterin ja kuvan alla polveilevan selityksen siitä, kuinka moraalin rappeutuminen (= tasa-arvoinen avioliittolaki ja kaikki sen kuvitteelliset turmiolliset seuraamukset) johtaa väistämättä siihen, että koko yhteiskunta, kaikki asukkaat ja maan kasvitkin tuhoutuvat.Toinen, jonkun polven serkkupoika hänkin, sen sijaan on Facebookissa kärkkäänä ilmaisemassa haluaan liimata postimerkkejä jokaisen "ei-kantasuomalaisen" takalistoon, jos Iltalehdessä mainitaan ryöstön tehnyt somali. .

Osoitin kävi jo poista kavereista -nappulalla. Ajattelin, ettei minun tarvitse vapaa-ajallani nähdä ja kuunnella ihmisoikeuskritiikkiä ja typerehtimistä. Sitten tulin ajatelleeksi, että jos ei vapaa-ajalla, niin koska sitten. Pyörin hyvin kaukana piireista, joissa homosaatio ei ole vitsi, mutta monikulttuurisuus on. En törmää serkkupoikien edustamiin mielipiteisiin Facebookin ulkopuolella, kun luennoillakin kaikki professoreja myöten kovaan ääneen halveksivat ruotsidemokraatteja. Voisin toki ummistaa silmäni mielestäni typeriltä mielipiteiltä, kaivautua yhä syvemmälle vihervasemmistolaiseen poterooni ja hyristä siellä tyytyväisenä samanmielisten kanssa ikävät keskustelut välttäen. Kuplani ei kuitenkaan ole totuus, vaikkei sitä olekaan mukava myöntää. 12,86% prosenttia ruotsalaisista äänesti viime vaaleissa ruotsidemokraatteja ja moni ei tahtonut.


Serkkuhopeat saivat sittenkin jäädä kaverilistalleni. En pidä kaikista heidän mielipiteistään, mutta tahdon kuulla ne silti.

tiistai 6. tammikuuta 2015

Koti ei ole missään



Eilen katsellessani ilta-auringossa kylpevää pakkasraikasta Helsinkiä bussin ikkunasta vieritin poskellani kyyneltä. Koetin psyykata itseäni loppiaisen paluumatkaan, hengittelin ja toistelin itselleni, että kyllä tämä täällä odottaa. 

Tänään istuin bussipysäkillä pilvisessä ja lumettomassa Landvetterissä räkää pärskien ja huusin puhelimeen vihaavani Boråsia. Rääyin jävla skitstad ja jag vill hem kun kolme kertaa vuorokaudessa kulkevan bussin perävalot hävisivät nurkan taa ja jäin laukkuineni penkille. Otin kalliin taksin "kotiin" ja nyt täällä pölyisessä ja kapeassa huoneessa kaikki joululoman hauskat päivät perheen ja ystävien kanssa tuntuvat pois pyyhityiltä samalla tavalla kuin yksinäisyys ja ulkopuolisuus reilu kaksi viikkoa sitten kun astuin ulos Helsinki-Vantaalta.

Kaksi vuotta sitten kotona ahdisti, tahdoin jotakin uutta ja erilaista. Ruotsiin muutettuani sainkin uusia ahdistuksen aiheita: ei ollut tullut mieleenikään, että päivittäisen ruokailun järjestäminen voisi tuntua niin ylivoimaisen vaikealta. Toivon, että voisin haistattaa paska-Boråsille vitut ja palata Suomeen. Ihan sama, jos kylillä naurettaisiin, että eipä siellä Ruotsissa niin auvoista tainnut ollakaan. Ottaisin maitojunan alle, ja tuhlaajatytön maineen itselleni mielihyvin. Toteasin, että paska reissu, mutta tulipahan tehtyä. Mutta kun en voi.

Suomessa voisin nukkua untuvatäkin alla ja kokata omassa keittiössä, käydä mummolassa, paijata kissaa, ajella veljen kanssa S-Markettiin ostoksille äidin rahoilla, saada seuraa lenkille, kirppikselle, saunaan ja leivontatalkoisiin, mutta se ei riitä. Jos palaisin, palaisin samaan toimettomaan ahdistukseen, jossa velloin kaksi vuotta sitten. Täällä minulla ei ole mitään tai ketään, paitsi puolitiessä olevat opinnot: se tällä hetkellä tärkein.

Lohtu on laiha. Tutkinnon pätevyys Suomessa arveluttaa, työnsaanti ylipäätään arveluttaa. En pääse Helsinkiin maisteriopintoihinkaan, mietin lannistuneena, että haukunko kahden vuoden päästä samoin sanoin Lundia, Oulua vai Tamperetta? 

Asenne ei ratkaise kun tämä laakson pohjalla makaava tuppukylä väkisinkin kutistaa elinpiirin murto-osaan siitä, mitä se pääkaupunkiseudulla on. Täällä kaikki on lähellä, mutta kun täällä se kaikki on ei mitään.

perjantai 2. tammikuuta 2015

Kirjasto ei palvele asiakkaita

"Tutkimustulokset vuoden 2014 asiakaspalveluyrityksistä ovat valmistuneet. Parhaan arvion kuluttajilta sai kirjasto."  Taloustutkimus.
Luin tämän hyvän uutisen jo reilu kuukausi sitten, mutta vasta nyt joululomalla lölliessä jaksoin hermostua tarpeeksi tarttuakseni siihen. 

Uutisen positiivisuudesta huolimatta nutturaa alkoi kiristää. Ärsyyntymiseni aiheutui se, että rakas kirjastoni mainitaan samassa lauseessa sanojen asiakaspalveluyritys ja kuluttajat kanssa. Kyse on ehkäpä vain sanoista, mutta entisenä kielitieteen opiskelijana tiedän, että sanoilla on merkitystä. Siksi nyt seuraa tämä paatoksellinen avautuminen.

En pidä asiakaspalvelusta siinä merkityksessä, jonka minä sanaan liitän. Ihmisten parissa on suurimmaksi osaksi miellyttävää tehdä töitä, on kiva olla kiva ja haluan olla avuksi. Mutta haluan tehdä töitä nimenomaan ihmisten parissa, ja auttaa ihmisiä, en asiakkaita. En pidä ajatuksesta, että joku on aina oikeassa ja arvokas vain, koska hän on joko maksava tai potentiaalinen asiakas. Kirjastossa näin ei ole, vaan se on yksi niistä harvoista julkisista tiloista, joihin kuka tahansa saa tulla ilman lompakkoa. 

Kirjasto ei ole vain paikka, josta haetaan kiva kirja. Kivoja kirjoja saa parilla eurolla Ärrältäkin; kirjastolla on paljon enemmän tarjottavaa. Se on jo lainkin puitteissa velvoitettu edistämään "väestön yhtäläisiä mahdollisuuksia sivistykseen, kirjallisuuden ja taiteen harrastukseen, jatkuvaan tietojen, taitojen ja kansalaisvalmiuksien kehittämiseen, kansainvälistymiseen sekä elinikäiseen oppimiseen."

Ihastuin kurssikirjaani Folkets bibliotek, joka on kokoelma mainion Joacim Hanssonin tekstejä. Hansson, kirjasto- ja informaatiotieteen professori, toteaa esimerkiksi, että "Asiakas-käsite pysyy kirjastoissa kuin vanha kännitatuointi: väärässä kohdassa ja epämääräisenä, mutta lähes mahdottomana poistaa". Hänen mukaansa kirjaston ahkera pyrkimys olla mieliksi asiakkaille saattaa johtaa ihmisten typerryttämiseen, siihen että pelkkään joutavaan löpinään keskittyvä bloggaaminen ja chattaaminen sekä liiallinen oheistoiminta jättävät jalkoihinsa kirjaston perimmäiset yhteiskunnalliset tehtävät. Käyttäjät ovat totta kai ensiarvoisen tärkeitä kirjastolle, mutta täyttyvätkö kirjaston tehtävät ja käyttäjien tarpeet todella, jos kirjastotyön perustaksi muodostuu yritysmaailmasta tuttu asiakaslähtöisyys? Miten käy esimerkiksi monipuolisen kirjallisuuden esiintuomisen, jos aineistovalinnoissa aletaan liikaa kuunnella asiakasta ja kun kirjakaupatkin myyvät enää lähinnä pelkkiä tuoksukumeja ja käsipainoja. Asiakas ei aina ole oikeassa.

Hansson provosoi, mutta puhuu toisaalta asiaa. En ole mikään menneissä vellova nostalgisti, joka vaatii kirjastoa palaamaan 1910-luvulle, hyssyttelyyn ja korttikatalogiin. Siinä mielessä tukeudun kuitenkin menneeseen, että mielestäni kirjasto palvelee etupäässä kansalaista ja yhteiskuntaa, ei asiakkaita.