keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Suuri Helsinki-illusionini








Bentsiini. Valoreklaami. Gramofooni. Troopillinen elokuu. Huulimaalipuikko!

Lukisin Waltaria jo ihan vain näiden sanojenkin takia. Äiti nauroi kun sanoin, että luen mieluummin aitoja aikalaiskuvauksia kuin kjellwestöjä ja mainitsin Mika Waltarin. Äiti hyvä, en tarkoittanut Sinuhe egyptiläistä. Tarkoitin Waltarin kuvauksia 1920-1930-luvun Helsingistä, kuten esimerkiki romaaneja Appelsiininsiemen ja Suuri illusioni.

Rakastan sitä, miten niinkuin ja sittenkuin on kirjoitettu yhteen, miten ajurit ohjastavat hevosiaan Rautatieasemalla. Soodavesiä, paakkelsseja ja laskiämpäreitäkin.

En ole edennyt kuin muutaman sivun, koska jokaisen söpön sanan kohdalla on jäätävä fiilistelemään.

Toimestani kirjaa: suositellaan kasvuikäisille nuorukaisille. Myös yhtähyvin neitosille.

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

lauantai 12. huhtikuuta 2014

Sori, Susanna

Kun pari vuotta sitten näin elokuvan Svinalängorna (jonka joku valopää on suomentanut Sovinnoksi) jossain Suomi-Ruotsi -yhdistyksen "pippaloissa" poistuin salista vihan kyyneleet silmissä poltellen ja perkelettä mutisten. Ajatus oli vähän niin kuin: Minun Isämmaan maineen tahrasivat, saatanan rasistihurrit. Vittu. 

Ei auttanut Outi Mäenpään ja Ville Virtasen hienot roolityöt, elokuva osui kuin tylppä kirves sinivalkoiseen sydämeeni. Tarinan opetus kuului, että onneksi tyypillisten suomalaisten juoppovanhempien traumatisoima lapsi pelastuu aikuisena tyypilliseen ruotsalaiseen keskiluokkaidylliin. Koko raina oli mielestäni niin törkeää ruotsinsuomalaisten ja suomalaisten mustamaalaamista, vanhoilla ennakkoluuloilla mässäilemistä, ruotsalaisten paremmuuden korostamista ja silkkaa rasismia, että leffassa uljasta aviomiestä näytellyt Ola Rapacekin alkoi näyttää rumalta. Sikalat-kirjan kirjoittaneesta Susanna Alakoskesta tuli mielessäni suuri maanpetturi, jonka typerää kirjaa en koskaan lukisi.

Noh. Pikku hiljaa vihani laantui, ja viime viikolla Sikalat tuli vastaan kirjastossa. Otin matkaani ja huomaan, että on aika pyytää anteeksi. Romaani on kuvaus luokkaeroista, siitä, miten toisilla on Amerikan-matkat ja oma uima-allas kun toisilla ei ole varaa uimapukuun. Tarina on inhottava kuvaus väkivallan ja alkoholismin pilaamasta lapsuudesta, mutta musta huumori keventää lukukokemusta ja auttaa kohtaamaan surullisen tarinan. Siniristisilmäni eivät aistineet rasismia, kelvottomia ja onnettomia aikuisia löytyi romaanissa myös Ruotsin kansalaisista. Sovinto ja Ola Rapace puuttuivat, minusta parempi niin.

Ehkä elokuvaakin voisi yrittää katsella uusin silmin, nyt kun en enää ole niin herkkä ruotsinsuomalaisiin liitettyjä mielikuvia kohtaan. Varmuuden vuoksi kehaistakoon, että vaikka äidin serkkupoikaa saattaakin tavata viinakaupan kulmalla örveltämässä, minä en ole eläessäni ollut Ruotsissa humalassa kuin kahdesti.

maanantai 7. huhtikuuta 2014

Kamakammo





Kun muutin Ruotsiin kalustettuun asuntoon, muuttokuormani mahtui Nissan Micran takapenkille ja peräkonttiin. Silti mukana oli ihan liikaa. Vaatteistani jätin suuren osan surutta Suomeen, silti huomaan, että laatikoissani lojuu rättejä, joita en ole käyttänyt kertaakaan. Ja miten on mahdollista, että minulla on täälläkin yhdeksän paria kenkiä? Astioita minulla on yli tarpeen, koska syön pakasterasioista. Muki lautanen ja luha olisivat riittäneet mainiosti. 

Ylimääräisestä tavarasta luopumisesta ja kaapejen tyhjentämisestä vaikuttaa tulleen jopa trendi. Epämääräinen sälä nurkissa komeroissa ahdistaa ja tuntuu painolastilta. Kun kamaa on karsittu, olo on vapautunut ja kevyt. Toisaalta kuulostaa taas yhdeltä länsimaisen yltäkylläisyyden synnyttämältä muotihippeilyltä, mutta onhan tuossa perää. Itsekin olen menossa mukaan, kun kaiken maailman rumat koriste-esineet, linttaan astutut kengät, mainoskynät ja käyttömätömät käsilaukut ajelehtivat jatkuvasti ympäriinsä ja etsivät paikkaa, jossa niitä ei tarvitsisi katsoa. Olisi tavallaan ihanaa, jos ei omistaisi mitään turhaa. Mutta, onko sekään oikein, että raijaan ryönäni roskikseen tai vaatekeräykseen, unohdan muiden huoleksi? Poissa silmistä ja kaapista - ja mieli on kevyt?

Toisaalta pidän myös näennäisen turhasta. En halua elää keskellä romuvuorta, mutten askeettisen pelkistetystikään. Haluan, että laatikostani löytyy kiiltokuvia, leikeltäviä lehtiä ja kartonginpalasia, kun tahdon tehdä syntymäpäiväkortin. Lampussani roikkuva hymiöheijastin ei ole kaunis tai hyödyllinen, mutta viestittää kuitenkin lapsellisella tavalla, että älä mökötä. Miten maalata, jos ei omista yhtäkään ylimääräistä rönttövaatetta? Monet asiat ovat myös ihan äärettömän turhia, mutta ihan älysiistejä, kuten avaimenperä, jossa lukee Allt som glittrar är inte bajs. En tuota avaimenperää kuitenkaan ostanu.

maanantai 31. maaliskuuta 2014

Aprillipäivän aattoillan viimehetken vinkki

Askartelin vessapaperihylsystä ja Nutellasta paskan, jonka aion heittää lavuaariin. Ehh......heh. Hämmästelen jälleen kätevyyttäni enkä tiedä, miten pidättelen tätä naurua huomiseen.


keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Boråsista Vantaalla 19. maaliskuuta 2014

Vaikka olen haukkunut Boråsin maan rakoon aika monta kertaa ja vähän kaikille, olen silti iloinen, että lähdin. Kuolisin häpeään, jos en jo olisi päässyt pois Vantaalta ja olisin töissä Martsarin ärrällä kuten näköjään yksi vanha koulututtuni.

Vantaata saan sanoa kusiseksi spurgulaksi, koska olen täältä. Boråsia saan sanoa noloksi metsäläksi, koska olen periaatteessa kolmannen sukupolven boråsare. Niin äiti, täti kuin äidin tätikin ovat nimittäin asunueet tässä kaupungissa, joka on antanut maailmalle muun muassa Gina Tricotin ja Miljonääriäiti Agnes-Nicole Winterin. Olen poikennut kaupungissa jo äitini mahassa ja kolunnut Boråsparkkenia kymmenkesäisenä. Vielä kolme vuotta sitten seisoin Viskanin varrella tietämättä, että suvun kirous saisin minutkin vielä muuttamaan tuon tuon samaisen joen töyräälle.



Yritin etsiä Borås-kuvia myös äidin albumeista, mutta kaupunkimaisemien sijaan löysinkin valokuvia lähes ainoastaan lukuisilta etkoilta. Tässä kuitenkin yksi todiste paljasjalkaisesta boråsilaisuudestani ja äitini yhdyssanavirheistä.

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Sisustuspostaus




Blogini paskaan läppään tottuneet saattoivat otsikosta päätellä, että kyseessä olisi taas jotakin ironisen
paskaa läppää, mutta ei. Tämä on melkein oikea sisustuspostaus. Kuvia tosin on vain kaksi, koska olen esteetikko ja niin edelleen.

Kämppänihän on toivottoman ruma. Noin kaksi metriä leveä, mutta puolisen kilometriä pitkä huone vanhaan motelliin kyhätyn kolmenkymmenen hengen opiskelijasolun ylimmässä kerroksessa. Kylpyhuone on luojan kiitos oma, mutta persikanvärinen. Jääkaappini ovessa on lukko kuin missäkin Bigest Loser -kilpailutalossa ikään ja oveeni lätkäistyissä tarroissa lukee Rökfri ja Fuck the Millenium.

Onnellinen olen siitä, että ikkunani antaa naapurin kauniiseen kivitaloon, ei pimeäelle kujalle ja kiinalaisen ravintolan takapihalle kuten käytävän toisella puolella asuvien naapureitteni.



 Taidokkaasti rajattu kuva piilottaa puoliksi romahtaneen laatikoston ja eteisen sekä seinälläni olevan taulurykelmän, jota en viitsinyt kuvata, koska yhteen teokseen liittyy häpeällinen taidevarkaus. Voin kuitenkin kertoa, että trendikkäästä "isketään kaikkea outoa ryönää ja postikortteja läjään" -kollaasista on kyse. Sekä huovutettu pingviini että puinen sika ovat saaneet paikkansa tauluseinältä.

Toinen rojukasa löytyy ikkunalaudalta ja nyt seuraa puolustuspuhe: sain tuon helkkarin blogi-ilmiö HAY:n käden (<3) lahjaksi tädiltäni vuonna 2012 eli ennen kun se oli cool. Hän luuli, että sitä käytetään piirrustusmallina kuten niitä puisia ukkoja. Nyt käsi kuitenkin markeeraa yhdessä niin ikään ilmiömäisen ja lahjaksi saadun Marimekon Siirtolapuutarha-tuopin kanssa ilmiömäistä sisustussilmääni.