Ei sellaista pyhää, jona ei koneelle kerkeäisi

Julistetaan siis täten yleinen joulurauha kehoittamalla kaikkia tätä juhlaa asiaankuuluvalla hartaudella viettämäänsekä muutoin hiljaisesti ja rauhallisesti käyttäytymään.

Tartuin Volter Kilpeen

Romaani oli, järkälemäisen koskemattomissa, kuin siirtolohkareen kulminen kähöys edelliskesäisen pellon  rukiisen pientareen syrjille ikinuuttunut, tiloissaan hyllyn monin lerpahtelevin osain kera kovin selailemattoman haperoinen kokemattoman kai lahopäisen, kas vain yhden kirjallisuustieteen kurssin läpi horheiloineen nuoren naislaisen, jonka mielen syvässeissä kirjan suuruus vain sen absoluuttiseen ruumiinkokoon jäisi, sinne sivumäärien tasolle ymmärtämättä kielen läihevää oloa, vaan pahoinpitelyksi sen tunnustalevi kuin ennen häntä jokin toinenkin huoleva moukka, huumorinkukkaan ei varvas myös töytäissyt vaan kolmesivullisiin virkkeisiin ja pisteettömyyden ulappaan tokertui, ei saanut Alastalo uutta lukijaa sen voinemme olettaa tuon nopean käden kaaren työnnön kun romaanin jälleen hyllyn perälle lehdykkäisten taa joutuili. Verenpaineen kohon tyrmistyksen kummasteen kuitenkin tuo klassikkojen klassikko ehti ärsyttäessään mielen piirilevyyn tallettaa.

Jumalanpilkkaa

Pakanaksi osaan ulkoa aika liudan virsiä ja hengelisiä jollotuksia. Kiitos tästä kuuluu ala-asteella uskonnonopakotuksestani vastanneelle opettajalle, jonka tunnilla todellakin jollotettiin. Mummoni kouluvuosien metodeilla kuria pitänyt ukko läiski joka tunnin aluksi karttakepillä pulpettiin jylisten: "EVAN-KELIS LUTERI-LAINEN!" minkä me pikkupiltit sitten kuorossa toistimme.

Muita opetusmenetelmähelmiä olivat raamattupistarit, joissa jokainen sai vuorotellen seisten vastata johonkin jeesusaiheiseen kysymykseen. Istua sai vasta, kun meni oikein. Sen verran kurissa ja herran nuhteessa tunnilla oltiin, että vieläkin osaan vaikka unissani Jaakobin poikien nimet ja heistä kertovan veisun. Ruubensimeonleevijuuda...

Kaverini kanssa Jesseä ja muita kovempi sana oli kutenkin Potterin Harry, niinpä moni ussanmaikan lempilaulu tuli uudelleensanoitettua Tylypahkan maille sopivaksi.

Läpi lukkojenkin lordi Voldemort tulla voi toi minulle ensimmäisen jumalanpilkkasyytteen.

Sunnuntaiaamuna

Hotellisviitti, ja aamiaista vuoteessa. Ihanaa.

T: kerroshoitaja

[x] No

The land of the free and the home of the brave tahtoo tietää olenko ollut osallisena vakoilussa,sabotaasissa, terrorismiin liittyvissä toimissa tai kansanmurhassa, tai olinko vuosien 1933 ja 1945 välisenä aikana millään tavalla osallisena natsi-Saksaan tai sen liittolaisiin liitetyissä vainoissa. Vain siksi että haluaisin heidän rannoilleen vetelehtimään.

Syökää nyt päänne, for God's sake!

Maailmanloppu 2012

Olihan se tiedossa jo pitkään, mutta silti se tuli. Tyhjyys.

Ei koskaan enää Kotikatua! Sisäinen keski-ikäiseni itkee. Mitä nyt teen kaikki torstai- ja perjantai-illat? Mikä tunnusmusiikki nyt täyttää mieleni turvalla ja lapsuusmuistoilla? Naperosta asti könysin äidin kanssa sohvalle seuraamaan Korkeavuorenkadun ja sittemmin Kallion kulmien taskulämmintä tunnelmaa, josta puuttui turha räiske ja sairaat juonenkäänteet. Katu-uskottavuudesta ei tietoakaan. Oli vain leppoisaa eloa pikku pulmineen Luotoloilla ja Mäkimailla vuodesta ja torstaista toiseen.

Nyt se kaikki on poissa. Itte Mäkimaan Perde toilailuineen, Mauri, Karin ja hannespulla.

Tii, tiidi di dii.

Asiamies

"Kui helvetin taval sitä voi oikke rakasta rätei ja lumpui? Jokku rakastava nätei flikoi, ja sen mää kyl ymmärrä, mut kuin helvetin taval rätei? Ei, mää ole mahdottoma hämmästyny. Mää ihmettelen oikke kauhiast tämmöst ja ole niinkun klavul päähä lyöty." - Hietanen

Jos tällaista nyt hartaassa ja juhlavassa itsenäisyyspäivän tunnelmassa kehtaa kansallisromaanin sankarista sanoa, niin: panisin.

Itsepäisen epäitsenäinen

Itsenäisyyspäivän kynnyksellä mietin oman itsenäisyyteni puutetta. Myönnän, olen sellainen hopealusikka huulilla syntynyt kevytkermaperse, joka elää vanhempiensa kustannuksella. On isin kämppä ja robotti-imuri sekä mummon ostama astiasto.

Hävettää. Pitäisi sanoa isille, että pidä kämppäs, ja elää täysin omalla työllään, omin avuin ja itsenäisenä. Köyhemmin ehkä, mutta ainakin voisi olla pärjäämisestään ylpeä. Mutta ei, en ole ollut edes uhmaiässä minä ite -ihminen. Menen mieluusti siitä, mistä aita on matalin, mieluiten siitä, mistä joku on sen jo tieltäni purkanut. Totta kai! Kai?

Miksei saa ottaa, jos annetaan?  En pyydä tai vaadi, mutta jos mamma lupaa maksaa, en sano ei. Onko se kuitenkin väärin? Olen etuoikeutettu ja siitä kiitollinen. Tiedän, että siperianjuna voi vielä odottaa ja sitten pitää oppia olemaan. Mutta täytyykö kituuttaa, jos ei ole ihan pakko? Onko oltava itsenäinen itsepäisyyteen asti?

P.S. Menen huomenna sentään siivoamaan vessoja, jotta saan kaviaaria ja sahramia tryffeleitteni kylkeen.