Itsenäisyyspäivän kynnyksellä mietin oman itsenäisyyteni puutetta. Myönnän, olen sellainen hopealusikka huulilla syntynyt kevytkermaperse, joka elää vanhempiensa kustannuksella. On isin kämppä ja robotti-imuri sekä mummon ostama astiasto.
Hävettää. Pitäisi sanoa isille, että pidä kämppäs, ja elää täysin omalla työllään, omin avuin ja itsenäisenä. Köyhemmin ehkä, mutta ainakin voisi olla pärjäämisestään ylpeä. Mutta ei, en ole ollut edes uhmaiässä minä ite -ihminen. Menen mieluusti siitä, mistä aita on matalin, mieluiten siitä, mistä joku on sen jo tieltäni purkanut. Totta kai! Kai?
Miksei saa ottaa, jos annetaan? En pyydä tai vaadi, mutta jos mamma lupaa maksaa, en sano ei. Onko se kuitenkin väärin? Olen etuoikeutettu ja siitä kiitollinen. Tiedän, että siperianjuna voi vielä odottaa ja sitten pitää oppia olemaan. Mutta täytyykö kituuttaa, jos ei ole ihan pakko? Onko oltava itsenäinen itsepäisyyteen asti?
P.S. Menen huomenna sentään siivoamaan vessoja, jotta saan kaviaaria ja sahramia tryffeleitteni kylkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti