Tartuin Volter Kilpeen

Romaani oli, järkälemäisen koskemattomissa, kuin siirtolohkareen kulminen kähöys edelliskesäisen pellon  rukiisen pientareen syrjille ikinuuttunut, tiloissaan hyllyn monin lerpahtelevin osain kera kovin selailemattoman haperoinen kokemattoman kai lahopäisen, kas vain yhden kirjallisuustieteen kurssin läpi horheiloineen nuoren naislaisen, jonka mielen syvässeissä kirjan suuruus vain sen absoluuttiseen ruumiinkokoon jäisi, sinne sivumäärien tasolle ymmärtämättä kielen läihevää oloa, vaan pahoinpitelyksi sen tunnustalevi kuin ennen häntä jokin toinenkin huoleva moukka, huumorinkukkaan ei varvas myös töytäissyt vaan kolmesivullisiin virkkeisiin ja pisteettömyyden ulappaan tokertui, ei saanut Alastalo uutta lukijaa sen voinemme olettaa tuon nopean käden kaaren työnnön kun romaanin jälleen hyllyn perälle lehdykkäisten taa joutuili. Verenpaineen kohon tyrmistyksen kummasteen kuitenkin tuo klassikkojen klassikko ehti ärsyttäessään mielen piirilevyyn tallettaa.