Olihan se tiedossa jo pitkään, mutta silti se tuli. Tyhjyys.
Ei koskaan enää Kotikatua! Sisäinen keski-ikäiseni itkee. Mitä nyt teen kaikki torstai- ja perjantai-illat? Mikä tunnusmusiikki nyt täyttää mieleni turvalla ja lapsuusmuistoilla? Naperosta asti könysin äidin kanssa sohvalle seuraamaan Korkeavuorenkadun ja sittemmin Kallion kulmien taskulämmintä tunnelmaa, josta puuttui turha räiske ja sairaat juonenkäänteet. Katu-uskottavuudesta ei tietoakaan. Oli vain leppoisaa eloa pikku pulmineen Luotoloilla ja Mäkimailla vuodesta ja torstaista toiseen.
Nyt se kaikki on poissa. Itte Mäkimaan Perde toilailuineen, Mauri, Karin ja hannespulla.
Tii, tiidi di dii.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti