Happamia, sanon vanhojen tansseista

Eiliset vanhojen tanssit nostivat katkerat tunteeni pintaan. Minulle tämä lukiotyttöjen prinsessapäivä kun ei koskaan koittanut. Kakkosvuoteni syksyllä pidin äikänkurssilla tulikivenkatkuisen ja näkökulmaltaan niin kovin raikkaan puheen, jossa kritisoin tanssahtelun ja sosiaalisten paineiden aiheuttamaa rahanmenoa. Peräänhuutelin tanssien "oikeaa" tarkoitusta ja kauhistelin pinnallisuuksia.

Olin susi lampaan vaatteissa. Tekopyhä valehippi. Oikeasti suunnittelin pienessä hörhelöpäässäni kermakakkuunelmamekkoa tylleineen ja paljetteineen, viimeisen päälle suittua tukkalaitetta ja irtoripsiä. Manikyyrikin taisi sisältyä juoneen isin lompakon päänmenoksi.

Haaveet tanssiaisillasta haihtuivat kuitenkin kuin Tuhkimon kurpitsavaunut keskiyöllä. Jäin parittomaksi kun parhaat, ihan ok:t ja huonommatkin kavaljeerit vietiin käsistä jo ennen joululomia. En kuitenkaan luovuttanut vaan suuntasin tilaisuuteen, jonka virallista nimeä en muista, mutta joka jämäjakona yleisemmin tunnettiin. Siellä sain kysytyksi parikseni koulun ruminta poikaa (jos luet, niin haistapa paska). Hetken aikaa sain olla pettynyt, mutta onnellinen, kunnes pizzanaamainen ja huonoryhtinen nörttikin pakeni luotani ennen kuin parketille päästiin.

Tyttöparia en enää ottanut vaihtoehdokseni, vaan sysäsin vanhojen tanssit siihen epäonnistuneiden yritysten kasaa, jonne sittemmin lisäsin vielä autokoulun ja suomen kielen opinnot. Palasin kriitikon rooliini tanssisalin laidalle pöyristymään 500 euron rimpsujen ja hattarahelmojen pyörähdellessä edessäni. Pitäkää tunkkinne, pitäkää tanssinne.