Luin kirjan!

Uskallauduin tarttumaan kirjastossa J.K. Rowlingin The Casual Vacancyyn. Tai siis Paikka Vapaana -romaaniin, bitch please, englantini on liian ruosteessa ja käytän yksinkertaisimpiakin fraaseja väärin, joten alkuperäiskielellä tahkoamisesta ei olisi tullut mitään. Joka tapauksessa kirja tuli lainattua ja luettua siltä istumalta.

Arastelin romaaniin tarttumista, sillä Rowlingilla on yhä jatkuvien pimeiden Harry Potter -fanivuosieni takia mielessäni puolijumalallinen asema. Pelkäsin, että hän uudella tuotannollaan möhlisi, särkisi jotakin ja saisi  sädekehänsä himmenemään. Turhia pelkoja jälleen kerran!

Pidin romaanista paljon. Hymähdin lukiessani ensimmäisenä esiteltävän henkilön nimen, Barry, mutta jo ensimmäisen sivun jälkeen unohdin lukevani potterkirjailijaa. Paikka vapaana on synkkä ja täynnä rankkoja teemoja huumeongelmista perheväkivaltaan, mutta taustalla kuplii hervoton musta huumori. Minua ei häirinnyt henkilöhahmojen suuri määrä, päin vastoin, koin virkistävänä, että ääneen pääsivät niin koulukiusattu teini, vanha läski pervo kuin puumaileva perheenäitikin.

En pitänyt kirjan aihetta, kilpailua pikkukylän paikallisvaltuuston kuolemantapauksen jälkeen tyhjäksi jääneestä paikasta, kovinkaan kiinnostavana, mutta romaani saikin hohtonsa ennen kaikkea taitavasta kerronnasta ja henkilöhahmojen sekavan seurakunnan kuvauksesta. Suosittelen Paikkaa vapaana sekä potterpäille että harrykammoisille. Rouva Jo todella osaa kirjoittaa muutakin kuin fantasiasatuja, mikä kiillotti sädekehää entisestään.

Kilometrit täyteen

Kauhukseni olen huomannut, etten saa enää aikaan kunnollista pitkää ja yhtenäistä tekstiä. Ajatus ja kynä eivät luista. Viiden rivin aivoyrjö vielä syntyy, mutta muuta ei. Kaukana ovat ne ajat kun kirjoitin ystävälleni 200-sivuisen omatulosteromaanin hänen ja Tuomo Ruudun kuvitellusta perhe-elämästä.

Aion hamaan hautaan asti leijua sillä tosiseikalla, että ylioppilasesseeni löytyy Ylioppilastekstejä 2010 -kokoelmasta. (En ihan tarkkaan muista, mutta sivu saattoi olla 120, pistemäärä 50 ja arvosana laudatur) Tämän toistaiseksi suurimman saavutukseni jälkeen en ole paljon pitkiä tekstejä kirjoittanutkaan. Ei ole varaa leijua enää. Syytän  oman viitsimättömyyteni lisäksi internetiä, tekstiviestejä, statuspäivyksiä ja niiden merkkirajoja. Asia pitää tulla ulos tiiviissä paketissa ilman rönsyilyä ja niin, että lukemisesta selviää lukaisulla. Jaarittelulle ei anneta sijaa.

Nyt päätin kuitenkin vähän jaaritella, kirjoittaa ainakin omassa mittakaavassani kilometripostauksen samaan tahtiin ikkunaruutua naputellevan yösateen kanssa ja pohtia kirjoittamista. Lyhyestä virsi kaunis on kulkenut pitkään mottonani, ja mikäs siinä. Jos saa asiansa esille pienemmällä sanamäärällä, turha löpinä on turhaa. Silti olen vähän huolissani. Sanomalehdestä tulee silmäiltyä vain otsikot ja kuvattomat blogitekstitikin työntävät luotaan. Tähänkin tekstiaavikkoon olisi ehkä pitänyt iskeä kissakuvia keitaiksi, jotta lukijan silmä saisi levähtää kesken puuduttavan vaelluksen. Tunnustan kuvan voiman, mutta luotan silti enemmän sanan mahtiin.  Eikö tekstiä voi elävöittää tekstillä?

Vastaan itse. Totta kai voi. Muistan lukioaikoina lukeneeni Ilpo Tiihosen runon, jota en tähän hätään harmikseni löytänyt siteerattavaksi. Runo käsitteli kirjoittamista, jota Tiihonen vertasi muun muassa vuorelle kiipeämiseen. Ei riitä, että heittää sanoja peräkkäin paperille, on nähtävä vähän vaivaa, jos tahtoo saada sanottavansa kunnolla sanotuksi. Vaivannäkö on sitä, että malttaa ajatella. Miettiä, mitä tahtoo sanoa ja miten. Rakennetta, sanavalintoja, välimerkkeä. Ei aina sieltä, mistä aita on matalin, tai missä sitä ei koskaan ole ollutkaan. Ei aina blogin/Instagrammin/Facebookin puolella, rakkaus-jotakin tai muita ensimmäisenä mieleen tulevia sanoja ja maneereja. Aikaa se vie, mutta hyvin ajateltu on puoliksi kirjoitettu.

Loppukevennykseksi pätkä tiedotteesta, jonka sain tänään sähköpostiini, ja joka aiheutti minulle verkkokalvorappeuman: 

"Osallistu Taidetta Meille! FB- kuva kilpailuun! Taidetta Meille! Facebook tapahtumaan pääset tästä."

Nähkää vähän vaivaa siellä näppistenne takana.

Parempi kuin cosmostumet

Kiitos kahden pelottavan reippaan kutosluokkalaisen, kannoin kaupungilta kotiin katupölyn lisäksi toisenkin varman kevään merkin. Eivät menneet viisi euroa hukkaan, Helsingin ala-astelaisten toimittamassa Kevätpörriäinen-lehdessä on enemmän sisältöä kuin naistenlehtihyllyn antimissa yhteensä. Vai kumpi kuulostaa paremmalta journalismilta vinkit unelmien rusketukseen vai tämä kolmasluokkalaisen Senjan kirjoittama tarina Lotraaja Lylyn suihkuhetkestä?

"Lotraaja Lyly lotraa ihan hirveästi. Lylyn suihkuhetki on hirveää painajaista. Kun Lyly tulee pois suihkusta, koko kaupungissa on loppunut lämmin vesi. - Lyly on ihan hirveä lotraamaan, kertoo kaupunkilaiset. Lyly on puolet päivää suihkussa. Ensin hän ottaa lelut ja leikkii niillä suihkun alla. Sitten hän laittaa ainetta, suihku on päällä. Nyt hän taas leikkii suihkulla. Lyly laittaa taas ainetta. Niin jatkuu kuusi tuntia. Vihdoin hän tulee pois mutta lämmin vesi on loppunut. Näin jatkuu ja jatkuu. Mutta vesi on loppunut koko kaupungista (kai sinä nyt opit, että älä lotraa niin kuin Lyly)."

Huraa. Tämä lehti ansaitsee fiilistelykuvan.

It’s all because of youoyouuouuuuu

Euroviisujen esikatselutilaisuus. Marsipaanikarkkeja, pari lesboparia, eikä yhtään biisiä, jota voisi edes etäisesti luulla musiikiksi. Nähtiin Marry Me -Krista ja  kuultiin komeita armenialaisia. Kolme tuntia lauantaipäivää well spent!

Douze pointe, Laura! Kuinka monta mielenvikaista kokemusta köyhempi olisinkaan ilman sinua. ♥

Mä en juo enää ikinä?

Tulevat työnantajat, jos googlailette minua, niin katsokaa tämä. Olen ollut selvin päin viisi kuukautta ja risat. Saunakaljojakaan en ole tissutellut, sillä päihdeannosten määrä tänä aikana on kaksi.

Viime viinahuuruilun jälkeen tuli henkinen ja fyysinen paha olo. Viina on pahaa, kännissä olet ääliö, krapulassa oksettava. Oksettaa, ei huvita. Hyi. Ennen morkkikset oli morkkisteltu heti päänsäryn helpotettua, mutta nyt on toisin. Alkoholiwood ei enää houkuta. En kaipaa päähäni kepeää kuplintaa tai turruttavaa huminaa, siihen on iskeytynyt kukkahattu.

Luulin pienenä

Perinteisten joulupukkiin uskomisten lisäksi uskoin lapsena paljon muutakin. Pelkäsin yli kaiken tupen rapinoita, joita äiti joskus hermostuessaan manaili tuleviksi. Tupen rapinat olivat mielikuvissani punaisina hohtavia  sauvasirkkamaisia otuksia, jotka rapsahtelivat pimeydessä ja antoivat sähköiskuja.

Äidinkieli oli jo pienenä lähellä sydäntäni enkä voinut käsittää, miksi kukaan edes vaivautui mongertamaan muuta, kun kaikki kuitenkin osasivat maailman valtakieltä, suomea. Lopulta luulin sisäistäneeni käsitteet ulkomaalainen ja vieras kieli, mutta ihmettelin silti ääneen, miten vaaleaihoiset voivat puhua ulkomaalaisten - eli tummaihoisten - kieltä.

Minussa oli myös lapsineron vikaa, osasin laulaa kaikkien maailman maiden kansallislaulut, Oi maamme Serbia/Kiina/Jemen, synnyinmaa...

Lapsia syntyi kun äiti pyörtyi häissä ja savupiiput, eli pilvenpiirtäjät, piirsivät pilvet taivaalle. Kyllä ärsytti kun pilvenpiirtäjät oli pantu päälle rantapäivänä.

Lehikoinen Leppävirta

Monta aikaa ei ole villi sinkkuelämä Mirandan ja hapankorppujen seurassa syönyt sisältä. Paitsi tänään. Kiitos naapurin avoparin, joka tuli ovella vastaan toisessa kädessä toisensa, toisessa Stockan herkkukassi. Naamalla iloinen nauru.

Toivon teille tuskaista eroa ♥

Pää on pehmeä

Siis. Seuraa blogihistoriani pohjanoteeraus. Ostospostaus! KOTIUTIN Vagabondin minttujäätelönvihreät Cortonat, uudet jeesuskengät niiden tilalle, jotka jätin Miamiin, mustan kokouikkarin, koska bikinikunto ei tippunut taivaasta ja kirpparilta ihanan kukkahameen ja kuin myös ihanan kukkamekon!

Kuvasin helmahommelit äidin Instagrammilla, liitin blogiin, nyt tekee mieli kirjoittaa: tulispa jo kesä ja muutenkin olo on nolo hattarainen.

Elämäpeli

Tässä yksi päivä postitin kirjeen ja pelasin Simssiä. Tässä syy, miksen kirjoita lifestyleblogia.

Elämähakemuksia postitin, siis jospa kenties ehkäpä jotain jännää olisi vielä joskus luvassa. Ei niin jänniä kuin Simssissä, jossa sosiaalityöntekijä vei lapset, tulipalo talon ja kuolema miehen, mutta jotakin elämää. Oi, se olisi kiva.

Säästövinkki

Hoitakaa hampaanne. Ei paljon auta Euroshopperin suosiminen, kun jo pieni lovi hampaassa tekee suuren loven lompakkoon. Hammasharjan saa jo eurolla, mutta pelkkä puudutus paikkauksen yhtedessä voi maksaa 30 mokomaa, jos oikein tyyriiin yksityisen tuoliin päätyy. Kukkaroa ei valitettavasti voi puuduttaa - vihloo niin maan perusteellisesti!

Olisi pitänyt käydä tarkistuksissa säännöllisesti senkin jälkeen kun koulu ei enää huolehtinut, mutta hakeuduin hoitoon vasta kun reikä näkyi paljaalla silmällä. Sitten olikin edessä juurihoitoa, poraa ja parin sadan laskuja. Itkua ja hammastenkiristystä ihan kirjaimellisesti.

Nyt kaikki hammashelmeni taas ehjinä. Kiitos muovipaikkojen luojan, vastuuttomuuteni ja laiminlyönnit lankauksessa eivät näy kanssakansalaisille amalgaamipaikkoina tai tekohampaina, jotka mummollani oli minuun iässäni.

Terve suu on itseisarvo, mutta kaltaiseni puolihuolimaton harjailija, jonka suussa Jordan käy keskimäärin puoli kertaa päivässä, kaipasi muutakin motivaatiota. Rahanmeno toimi. Sijoitin suuveteen, lankaimeen, hammasväliharjoihin ja ksylitolipurkkaan. Hammaslääkäri ei osta rahoillani enää yhtäkään lomaosaketta. Paitsi, jos viisaudenhampaani kasvavat vinoon.

Anders tietää, mistä naruista vetää