Kilometrit täyteen

Kauhukseni olen huomannut, etten saa enää aikaan kunnollista pitkää ja yhtenäistä tekstiä. Ajatus ja kynä eivät luista. Viiden rivin aivoyrjö vielä syntyy, mutta muuta ei. Kaukana ovat ne ajat kun kirjoitin ystävälleni 200-sivuisen omatulosteromaanin hänen ja Tuomo Ruudun kuvitellusta perhe-elämästä.

Aion hamaan hautaan asti leijua sillä tosiseikalla, että ylioppilasesseeni löytyy Ylioppilastekstejä 2010 -kokoelmasta. (En ihan tarkkaan muista, mutta sivu saattoi olla 120, pistemäärä 50 ja arvosana laudatur) Tämän toistaiseksi suurimman saavutukseni jälkeen en ole paljon pitkiä tekstejä kirjoittanutkaan. Ei ole varaa leijua enää. Syytän  oman viitsimättömyyteni lisäksi internetiä, tekstiviestejä, statuspäivyksiä ja niiden merkkirajoja. Asia pitää tulla ulos tiiviissä paketissa ilman rönsyilyä ja niin, että lukemisesta selviää lukaisulla. Jaarittelulle ei anneta sijaa.

Nyt päätin kuitenkin vähän jaaritella, kirjoittaa ainakin omassa mittakaavassani kilometripostauksen samaan tahtiin ikkunaruutua naputellevan yösateen kanssa ja pohtia kirjoittamista. Lyhyestä virsi kaunis on kulkenut pitkään mottonani, ja mikäs siinä. Jos saa asiansa esille pienemmällä sanamäärällä, turha löpinä on turhaa. Silti olen vähän huolissani. Sanomalehdestä tulee silmäiltyä vain otsikot ja kuvattomat blogitekstitikin työntävät luotaan. Tähänkin tekstiaavikkoon olisi ehkä pitänyt iskeä kissakuvia keitaiksi, jotta lukijan silmä saisi levähtää kesken puuduttavan vaelluksen. Tunnustan kuvan voiman, mutta luotan silti enemmän sanan mahtiin.  Eikö tekstiä voi elävöittää tekstillä?

Vastaan itse. Totta kai voi. Muistan lukioaikoina lukeneeni Ilpo Tiihosen runon, jota en tähän hätään harmikseni löytänyt siteerattavaksi. Runo käsitteli kirjoittamista, jota Tiihonen vertasi muun muassa vuorelle kiipeämiseen. Ei riitä, että heittää sanoja peräkkäin paperille, on nähtävä vähän vaivaa, jos tahtoo saada sanottavansa kunnolla sanotuksi. Vaivannäkö on sitä, että malttaa ajatella. Miettiä, mitä tahtoo sanoa ja miten. Rakennetta, sanavalintoja, välimerkkeä. Ei aina sieltä, mistä aita on matalin, tai missä sitä ei koskaan ole ollutkaan. Ei aina blogin/Instagrammin/Facebookin puolella, rakkaus-jotakin tai muita ensimmäisenä mieleen tulevia sanoja ja maneereja. Aikaa se vie, mutta hyvin ajateltu on puoliksi kirjoitettu.

Loppukevennykseksi pätkä tiedotteesta, jonka sain tänään sähköpostiini, ja joka aiheutti minulle verkkokalvorappeuman: 

"Osallistu Taidetta Meille! FB- kuva kilpailuun! Taidetta Meille! Facebook tapahtumaan pääset tästä."

Nähkää vähän vaivaa siellä näppistenne takana.