Kaksi kirjallista pettymystä

Kirjastotanttaopiskelijana ei juurikaan ehdi kaunokirjallisuutta lukea kun lukilista täyttyy Foundations of Libraries and jotain -teoksista. Olen kurssikirjallisuuden vyörystä huolimatta - eli kirjaimellisesti huolimatta ja lukematta jättämällä - ehtinyt lukea peräti kaksi pettymystä aiheuttannutta romaania.

Riikka Ala-Harjan Maihinnousuun tartuin pelonsekaisella kiinnostuksella. Lapsen vakava sairaus ja samaan aikaan iskevä avioero kuulosti niin pahalta, että varailin jo nenäliinapakettia yöpöydälle. Turhaan. Luin kirjaa odotellen, että koskakohan tämä koskettaa. Ei koskettanu, lähinnä ärsytti. Vanha rinnastus sodan ja sairauden välillä ärsytti, lyhyet tökkövirkkeet ärsyttivät, päähenkilö ärsytti, romaanista leivottu turha kohu ärsytti, kirjailijan naama ärsytti. Henri-nimi on ärsyttänyt aina ja syöpäisen lapsen kohtaloki oli ihan se ja sama. Mietin, miten tästä aiheesta on edes saatu kasaan näin mitäänsanomaton tarina? Ansio toki sekin. 

Toinen kirja, jolta odotin, mutten saanut oli islantilaisen Guðrún Eva Mínervudóttirin Nukentekijä. Joskus - älkää kysykö miksi - seksinukke"harrastajien" nettifoorumilla vierailleena RealDoll-teema kutkutti. Hauskaa, että joku on kirjoittanut tästäkin! No, lopulta romaani ei kertonut mitään nukeista eikä mistään muustakaan. Lupailtua silikoninuken ja anoreksiaansa kuihtuvan tytön kohtaamista ei koskaan tullutkaan, hahmot jäivät etäisiksi, samoin vastaus kysymykseen: miksi tämä kirja on kirjoitettu? Vaikka takakansi lupaili elävää kuvausta, oli koko romaani yhtä elävä kuin silikoninukkensa, tylsempi vain.

Nyt toivon mitä syvimmin, että tällä hetkellä lukemallani Haruki Murukamin Norwegian Woodilla on jotain sanottavaa, muuten olen laiminlyönyt kurssikirjallisuuttani syyttä.

Ej for helvede

Ei se pakkoruotsi vielä mitään, pohjoimaisen yhteistyön nimissä:  kurssikirjallisuutta tanskaksi.

Ettekste tiedä, kuka mä oon?

Hyvä.

Kun minä olin pieni, sääntö numero yksi netissä oli, ettei omaa nimeään tai asuinpaikkaansa saa koskaan paljastaa. Nykyään kansa vaeltaa internetin ihmemaassa, ei vain nimellään ja kotikaupungillaan, mutta myös naamallaan, olohuoneensa sisustuksella ja raskausarvillaan.

Bikinikuvia ei näytetä kohtalokkain seurauksin vain chatissa tavatuille Pave_82:lle ja hulluJussi:lle, vaan Facebookissa entisille tarhakavereille, naapureille ja näiden pikkuserkuille. Demi.fi:n käyttäjäprofiili linkaa blogiin, joka linkkaa Instagrammiin, Twitteriin, YouTubeen, Ask.fm:ään ja oppilaitoksen sivuille. Tällä tavalla ne, jotka stalkkaavat joko tylsyyttään tai muut motiivit mielessään, saavat tietää sosiaalisten medioiden sankarista parilla klikkauksella oppiarvon, iltapalamieltymykset, sairaskertomukset, koirien nimet ja noloimmat hetket yhdessä isovanhempien kanssa.

En tiedä, mitä konkreettista vahinkoa avomielinen nettiavautuminen aiheuttaa, jos nyt sentään tajuaa jättää välistä tappouhkauksien ja pankkitunnusten viljelyn. Harvassa kai ovat ne kerrat kun joku päättää etsiä käsiinsä ja murhata innokkaan facebookkaajan, vaikka tämän parisuhteesta ei haluaisikaan kuulla enää yhtään enempää.

Silti, minua pelottaa. Kyllä minutkin tutut näistä jutuista tunnistavat, mutta en halua jakaa kaikkea kaikille.

Enkä välttämättä halua tietää, montako kiloa Jenni/24/Nastola on laihtunut, ja kuinka vähenneet läskit ovat laskostuneet pikkupöksyjen päälle. Onhan se vähän ankeaa pitää sisustusblogia, jos kuvista on blurrattava kaikki muu, paitsi ikkunoista näkyvä taivas, mutta jotain verhoja eteen.

Kerrankin näin päin

Plagioin Marimekon Siirtolapuutarha-kuosin.

Suusta ja päästä

Jo vieraille maille muuttaminen vaati minulta niin paljon munaa, että kenno on tyhjä kun pitäisi työntää itseään vieraisiin piireihin. Hankin jo kämpän, eikö kaverit voisi vain napsahtaa?

En ala-asteella koskaan oppinut säntäämään hyppynaruleikissä vauhdista hyppimään. Nyökin päätäni viuhuvan narun tahdissa ja mittailin parasta mahdollista tulokulmaa niin kauan, että joku ohitti. Ihan yhtä kömpelö olo on sosiaalisissa tilanteissa, kun pitäisi henkäistä jotain nopeatempoisen keskustelun väliin. En ehdi mukaan ja pelkää, että harkitsemattomalla säntäämisellä sotkisin koko keskustelun jalkoihini. 

Vieraalle puhuessa tulen myös kiusallisen tietoiseksi kielestäni. Sekä puhumastani, että ääntöelimestä. Kuulen liikaa kolahtelevat konsonantit, väärin taivutetut verbit ja kielilihas tuntuu käpertyvän kurkun taakse niin, että ääni jää pihisemään etuhampaisiin. Inhottaa vastata ai mitä sä sanoit? -kysymyksiin kun on sanonut jotain ihan pälliä.

Pahinta on, etten oikeasti ole tällainen tutiseva sönkkö. Osaan puhua ja keskustella, mutta en heti kättelyssä. Kirjaimellisesti. Jos energia riittää ensimmäisen päivän sosiaalisuuteen, sitten koteloidunkin viikoksi mykkäilemään. En yksinkertaisesti jaksa jutustella, vaikka haluaisin. Tunnen olevani näkymätön lapsi, vaikka eihän kukaan tietenkään huomaa, jos en itse mene mukaan. Kuka lohduttaisi Nyytiä, ja sanoisi, ettei känniörvellyksistä jättäytyminen ja se, ettei osaa aina olla suunapäänä tiedä kolmen vuoden yksinäisyyttä?

Pakkoruotsi

Meillä oli examinerande seminarium, ja kymmenen natiivipuhujan pulputukseen meinasi hukkua yksi sydämeltään ja varsinkin aivoiltaan suomenkielinen, jonka ajattelu perustuu synteettisyyteen, vokaalisointuun ja suhteellisen vapaaseen sanajärjestykseen. Taisin omalla puheenvuorollani sanoa vain saman asian kolme kertaa kolmella eri tavalla väärin ja keskustelutilanteessa toistaa edellisen puhujan mielipiteen kaksivuotian ymmärrystasolle yksinkertaistettuna. Onhan se vaikea olla fiksu ja nokkela kielellä, jolla on vaikea vaikuttaa edes aikuiselta. Voitaisiinko puhua väreistä ja viikonpäivistä? Ja muumipeikkoruotsilla mielellään.

Pakkoruotsi on välillä rankaa. Koita siinä kysellä kontaktimuovia (kontaktplast) ja piirtokolmiota (trekantslinjal), kun ei ole hajuakaan, miksi niitä kutsutaan. Sånt som man har öö.. över böcker vet du? Suomella ei tee mitään eikä englannistakaan ei ole kohdallani tukikepiksi, ennemminkin tuntuu kuin koettaisi juosta kahdella murtuneella jalalla. 

Pientä sönkköilyä ja takeltelua, mutta oikeastihan olen ruotsissa hiton hyvä! Olen olen. Olen repinyt kasaan opiskeluun riittävän(?) kielitaidon siitä huolimatta, että yläasteen ruotsintunneilla kuunneltiin vain Abbaa ja katsottiin videoita. Ansaitsisin mielestäni suuret määrät rispektiä, mutta ei. Sinä, joka nauroit partaasi, opettele ensin edes ääntämään nimeni oiken, saatanan kangaslimaseitikki.

Opin lisää pakostakin, ja sitten laulan vaikka kaikki suohon kahdella kielellä.

Syksyllä on ihanaa käpertyä sohvannurkkaan lukemaan blogeja

"Syksyllä on lupa käpertyä sohvannurkkaan neulomaan"

"Pimenevinä syysiltoina on rattoisaa käpertyä sohvannurkkaan läppäri sylissä"

"On ihana käpertyä sohvannurkkaan teemukin ja omenapiirakan kanssa ja sytyttää ensimmäiset kynttilät hämäriin iltoihin"

"Kun päivät lyhenee ja illat pimenee sitä haluaa vain käpertyä sohvannurkkaan kuppi lämmintä juomaa kädessä, vilttiin kietoutuneena."

"Mulle riittää että saan käpertyä sohvannurkkaan oman rakkaan kainaloon syysiltana kattoon leffaa."

"Ihanaa kun voi taas poltella kynttilöitä ja käpertyä sohvannurkkaan viltin kanssa!"

"Se on aikaa kun voi vetää villasukat jalkaan ja käpertyä sohvannurkkaan, uppoutua hyvän kirjan pariin ja kadottaa ajantajunsa."

"Kohta voi laittaa iltaisin kynttilöihin tulen ja käpertyä sohvan nurkkaan tunnelmoimaan."

"Aion käpertyä iltaisin neulomaan ja lukemaan kirjoja sohvannurkkaan kynttilänvalossa ja iltojen viiletessä hörppiä samalla kuumaa kaakaota."

"Kun ulkona vihmoo tuuli ja sade, on mukavaa käpertyä sohvannurkkaan tunnelmoimaan"