Karkkii!

Koetan vähentää karkinkulutustani, siksi nämä Filmtownin sivuilta varastetut inspiraatiokuvat. Olen aina ollut armoton sokerirotta. Parhaat lapsuusmuistoni liittyvät tapauksiin, joissa suurta roolia näyttelivät Lintsin sininen namutalo ja ilmainen karkki sekä Pandan Vaajakosken tehtaan maistiaissammiot. Hampaani olivat rei'illä varmasti jo ennen puhkeamistaan, sillä kun karkkipäivä ei ollut joka päivä, imeskelin makeannälkääni vaikka siirappia. Puolustuksekseni sanottakoon, etten sentään ole koskaan heittäytynyt vatsalleni huutamaan kaupan makeisosastolla. 

Joskus tekisi mieli. Valikoimaa on aivan liikaa ja kohtuus karkeissa on minule tuntematon käsite. Tahdon kaikkia. Hedelmäpanttereita, kolapulloja, dumleja, vaahtosieniä, vamppyyrihampaita, suklaata, ranskalaisia pastelleja ja ja ja... Fazerin 400 gramman mättöpussit ja Haribon antimet ovat mieleeni, mutta irtokarkit vievät voiton. Ihana, kamala vapaus valita. Mitä suurempi valikoima sen parempi. Ja reilulla kädellä isoon säkkiin. Kerran Tanskassa koin järkytyksen kun viisimetrisen irtokarkkihyllystä sai lappaa vain pienen taskun kokoiseen pussiin. Etelä-Euroopan karamellikulttuuri on tätäkin surullisempi, karkkia syövät vain lapset. Suomi filmivuokraamoiksi naamioituine karkikauppoineen sen sijaan on sokerirotan unelma.

Makealla elämällä on kuitenkin karvas kääntöpuolensa. Kuten sanottu, työnnän karkkia eli mäysää, niin kuin meillä sanotaan, kaksin käsin suuhuni, vaikka jo kourallisen jälkeen tulee paha olo ja ällötys. En enää joka kerta joudu tappelemaan herkuista pikkuveljen kanssa, mutta  syö, tai se syö -vaisto elää minussa silti edelleen vahvana. Tämän vuoksi tapoihini ei  kuulu herkkujen säästäminen ja kiskonkin kaiken kerralla ihan vain varmuuden vuoksi. Sitten voinkin olla taas viikon ilman ennen seuraavia övereitä. Juuri nyt namihammasta kolottaa jälleen, mutta ajattelin tällä kertaa voittaa himoni mielikuvaharjoittelulla. Karkkikuvat saattavat aluksi tuoda houkutusveden kielelle, mutta hetken katselemisen jälkeen alkaa hampaisiin muodostua tuttu imelä lima. Kirkkaina kirkuvien värien takana vilisee  E-koodeja ja atsovärejä. Suussa natisee liivate ja hammaspeikot rellestävät. Ei tee enää mieli karkkia. Olisikohan pakkasessa jäätelöä?

Kuvat: http://www.filmtown.fi

Katufestivaalit, ravintolapäivä uijui

Haistakaa home, hipsterit. Tukehtukaa luomupurjoon, kompastukaa kirpparirekkiin.

Se on lämmintä limua ja lätkää tänään.

Paljaalla

Tatuoinnit ovat siistejä! Ihastelen erilaisia tyylejä old schooleista tekstitatskoihin netissä ja kirjoissa sekä sivusilmällä myös uimahalleissa ja rannalla. Aika paljon olen ihan vain kiinnostuksen vuoksi lueskellut myös tatuointihistoriaa ja -perinteitä.  Koko käsivarren peittävä leimameri on rouhea, oli kuvat sitten Hello Kittyjä tai merimieskuvastoa. Kreisicooleja ovat myös randomit leipäpussinsulkijat nilkassa tai nuuskaava mäyrä korvan takana. Fiilistelyni eivät jää kuitenkaan vain niihin upeisiin luomuksiin, rumat ja hirveät on ehkä sittenkin lempikategoriani. Julmaa joo, mutta kyllä naurattaa ja säälittää kaverin tatuointivehkeillä piirretyt vähän vinot tribaalit ja kaalinpäältä näyttävä ruusu ja räikeä kirjoitusvirhe teinitytön alavatsassa. Otan mielelläni vihaa päälleni, mutta koiran tassut ja kuolinpäivät sekä lapsukaisten nimet ovat toki mitä kaunein kunnianosoitus, mutta esteettisesti  melkoista ripulia silmille.

Lävistykset eivät useinkaan nauti suosiotani. Totta kai nekin tietyille nassuille passaavat, mutta aika usein näyttää myös siltä kuin kalareissulla kaislikossa olisi käynyt vahinko. Kuka nyt herranjumala tahtoo lävistää ikenensä! Tai niskansa! Puhumattakaan nännistä. Ajatuskin sattuu. Venytyskorujen ällöydestä voisin vaahdota, mutta kuka olen huutelemaan, kun en käytä edes korvakoruja.

Sain neljävuotiaana pienet feikkitimanttikorut ja luvan reikiin. Lupa on lunastamatta. En uskalla (haha, olen nolompi kuin alaselkätribaali) enkä ehkä edes halua. Ruumiini luonnolliset aukot riittävät. Tatuointiakaan tuskin tulen ottamaan.

Vedän mieluiten paljaalla.

Tämän tekstin kuvitukseksi olisi hyvin sopinut kuvat paljaista ruumiinosistani, mutta koska olen sitä mieltä, ettei internettiin ihan kaikkea kannata sysätä, ja että tuo korvakin on jo vähän härö, niin tuolla korvalla mennään.

Istun kynnysmatolla kirjoittamassa

Ehkä haen taiteellista vaikutelmaa.

Tai ehkä mulla vihdoin on läppäri.

Itkisinkö onnesta?

Elämäni on aika kauan ollut raskasta. Olen ottanut pienetkin vastoinkäymiset katastrofeina ja vellonut murheissa ja ahdistuksissa. Potenut syyllisyyttä, huonommuutta, ikävää, mitättömyyden tunnetta ja turhautuneisuutta. Ihan vain muutamia mainitakseni.

Olen itkenyt. Paljon. Yksin, seurassa, kotona ja julkisilla paikoilla. Olen ollut vihainen itselleni turhasta märinästä ja tuon ensimmäisen virkkeen jälkeenkin kirjoitin ensin "syy ei ole ollut elämäni vain omani". Nyt loppu! Voi kai sitä ottaa vastuun tekemisistään ilman jatkuvaa itseruoskintaakin.

Olen tallonut itseäni yhä syvemmälle maan rakoon viimeiset kaksi ja puoli vuotta. Rankaissut itseäni koulun keskeyttämisen kaltaisesta jutusta, murhamiesten rangaistusasteikolla. Paremminkin sitä olisi aikansa voinut viettää. Sitä olisi ehkä jo päässyt eteen päin, jos olisin tsempannut enkä lannistanut ja ruvennut siksi turhaksi tiskirätiksi, joka omasta mielestäni olin.

Nyt olen päättänyt, että pysyn niissä päätöksissä, jotka olen tehnyt. Luotan itseeni enkä pelkää. Olen päättänyt, että tästä kesästä tulee hyvä.

Äiteinpäivä

Mummon"sinun iässäsi olin jo äiti" nostatti niskavilloja.

Hyvän lapsen ominaisuudessa synnytin kakun. Täytekakkuni ovat jumalaista herkkua, mitä nyt ulkonäkö vielä hieman killittää. Syytän muun muassa paskaa pursotinta.

Salaiset paheeni

Nolohko paheeni, josta olen ylpeä, numero yksi on Demi.fi, joka on keskustelupalstana ihan uskomaton. Rekisteröidyin käyttäjäksi  25. huhtukuuta 2005 kello 15:13 ollessani söpö pieni yläastelainen (muistan ensitöikseni perustaneeni kestustelun O.C:n vihaajille) ja yhä vain kirjaudun tuolle hempeänväriselle sivustolle viikoittain. Ruokareseptejä, kirjavinkkejä, herkullisia kiistoja mielipideasioista, asenteellista paatosta, teini-iän tuskaa, paskamyrskyjä, hiekkapilluja, trolleja, oikeasti aisallista porukkaa, vertaistukea ja kaivattua uutta näkökulmaa. Demistä löytää keskusteluja aina oudoista vuodoista Seppo Taalamaahan ja olemisen merkitykseen. Ei ole sellaista ongelmaa, jota demisiskot eivät suuressa viisaudessaan osaisi ratkaista. Sitä paitsi kaikki blogini lukijat ovat peräisin Demin blogit-osion lukia lukiasta -keskusteluista.

Internetin syövereihin liittyvät useat muutkin arveluttavat tapani, joita koitan piilotella incognito-välilehtien avulla. Kissies.se, tyhjäpääblogien kuningatar, jonka seuraamiseen en keksi minkäänlaista puolustusta. Silikonitissinen himoshoppaaja chihuahuoineen on hyvin vähän "minua", mutta vierailuja hänen sivuilleen tulee silti klikkailtua vähän väliä. No ohan se sentään ruotsalainen ja paljon överimpi ja näin ollen mehukkaampi kuin tylsät suomalaiset "shokkibloggarit".

Riemurasia.net on profiloitunut nörtähtävien ja elämättömien osa-aikasyrjäytyneiden nuorten ajanviettopaikaksi, ja sopii siksi minulle kuin nenä päähän. Hauskat kuvat ovat hauskoja ja kyllähän niissä välillä löytyy myös yhteiskunnallista sanomaa.

Omegle.com oli lempideittipalstani, flaksi kävi kerran ja sen jälkeen olenkin pysytellyt melko huolellisesti poissa. Iskelmäradion kuuntelemisesta muka läpällä olen myös itseni irrottanut.

Loput nolouteni ovatkin sitten jo liian noloja edes mainittaviksi.

Hahaha-haastaja

Olen tavattoman cool,⁽¹⁾ enkä ota blogissani osaa haasteisiin.⁽²⁾ Ne ovat usein aika tylsiä, enkä usko, että ketään kiinnostaa ruokabravuurini kasvislasagne⁽³⁾ tai kymmenen muuta faktaa minusta. Jo blogihaasteiden listanomainen visuaalinen ilme on mielestäni niin luotaantyöntävä,⁽⁴⁾ etten halua sitä omassa blogissani nähdä.

Olen kuitenkin itseni kiusaamisen mestari ja haasteet ja niistä voittajana selviytyminen kiihottavat aina silloin tällöin mieltäni.⁽⁵⁾ Lisäksi olen kissaihminen⁽⁶⁾ ja huono matikassa.⁽¹¹⁾

Tulin viimeksi todella onnelliseksi vähän turhan kauan sitten.⁽¹⁾ Teen päätökseni järjen ja tunteen yhteispelinä.⁽⁷⁾ Ehkä elän myös liian vähän hetkessä, siksi tavatessani uusia ihmisiä kiinnitän huomiota lähinnä oman ääneni värinään ja uuden tuttavan nimi sekä hiusten väri hujahtaa vauhdilla ohi.⁽²⁾

Huomaankin joskus harhailevani valveilla ollessani unenomaisessa horroksessa. Tämän huomasi myös ajo-opettajani, jonka oppiin palaaminen olisi pahinta mitä minulle voisi tapahtua itsestään selvien kuolemien ja muiden hirveyksien jälkeen.⁽⁹⁾ Viimeksi nukkuessani ihan oikeasti  lempituoksussani puhtaissa lakanoissa⁽⁵⁾ näin unta, että lähetin viestin ystävälleni, joka pyysi minua olemaan häiritsemättä, koska hänellä oli seksisessiot meneillään.⁽⁴⁾

Ajomaikkani mielestä olin totaalinen kiisselipää, mutta muiden muistoihin toivoisin jääväni vähän tärähtäneenä, mutta lempeänä sekä ratkihauskana kaverina.⁽⁶⁾ Ehkä he muistaisivat myös oudot tapani, joita en itse tiedosta.⁽⁸⁾

Hieman outoa on se, että suhtauduin niin hellätunteisesti lähes kaikkeen ruotsinkieliseen musiikkiin⁽³⁾ ja sänkyyn kannettuihin herkkuaamiaisiin pannukakkuineen ja hedelmineen.⁽¹⁰⁾ Tällainen koskettaisi minua syvästi, toisin kuin elokuvat⁽¹¹⁾

Siis mitä? Miks? Kuin nyt sillleen? Milloin? Ketä? Jaa mää vai? Häh? Oisko tulta? Mitennii? Kuidas käsi käib? Onko pakko?

Alapääjuttuja

Jos ei tuo läskikuva vielä mitään, niin tämän jälkeen kaikotan kai viimeisetkin lukijani. Mutta vituthan minä siitä.

Olen nimittäin liittynyt kuukupittelijoiden hysteeriseen joukkoon ja tahdon käännyttää kaikki muutkin puolellemme. Kuukautiskuppi, tuo silikoninen Graalin malja, on näet parasta, mihin rahani olen pannut. Itse käännyin helposti ystäväni suosituksesta kun keskustelimme bussissa varsin kypsästi puberteetti-iän mukanaan tuomista muutoksista ja puhe kääntyi kaikesta hyi saatanasta vähiten ällöttäviin juttuihin. Kuten siihen kuppiin.

Sijoituksen tehtyäni odotin kuukautisiani kuin kuuta nousevaa. Kipon päästyä kokeiluun, olin saman tien myyty. (Mies)ystäväni, joka on hienosti ymmärtänyt suomen kielen sananmuodostusperiaatteen, kommentoi likaisiin yksityiskohtiin ulottuvaa intoiluani seuraavasti:"du är min sexiobjekti, jag vill inte höra om din intimihygieni".

Siksi uhrikseni valikoiduitte te, rakkaat (nais)lukijani. Oikeasti, ostakaa jo. En saa tästä postauksesta kuppifirmoilta senttiäkään provikkaa, joten mainostukseni on aitoa asiakastyytyväisyyttä. Ei ole vaikeaa tai ällöttävää, kun lukee ohjeet. Säästyy rahaa, luontoa ja aikaa. Ainoa huono puoli on, että miksen hitto ostanut aiemmin. Ei todellakaan huvita enää verestellä (hohhoh) vanhoja muistoja libresseistä.

Elämänlaatuni parani huomattavasti, vai miten sitä sanotaan.

Kiitti vinkistä!

Eilen oli Syömishäiriöliitto-SYLI ry:n älä laihduta -päivä.

Ei tulisi mieleenkään.

Ei Mertarantaa rakkaampaa

Kymmenen minuuttia ensimmäistä erää takana ja  kädet käyvät kuin entisen miehen kärpäspyydys kun naputan telkkariini tilauksen MM-turnaus -maksukanavasta. Kaikkella kunnioituksella, Mika Saukkonen, mutta selostuksesi joutaa kebabkioskille.

Kyllä, maksan 19,90 euroa Antero Mertarannasta. Ja saihan siinä kaupan päälle  utusilmäisen Jutin #95neverforget -muistelmia 15 tuntia päivässä. Maikkarin moraaliton rahastus puree, en katsoisi matsiakaan ilman Mertarantaa. Seinälläni ei ole Kiitos, Leijonat 2011! -julistetta, vaan Antsan selostus kultafinaalin viimeisestä erästä. Lätkä on toisarvoista, sydämeni sykkii Anterolle.

Ihan sama, mitä näissä kisoissa käy; Antero Mertaranta voitti jo.

P.S. Slovakit voivat pettymyksesestään huolimatta nukkua yönsä rauhassa, vaihdoin tänään niiden lakanat.

Kusipääpoikani Kevin

- Kevin-kullannuppu

Mutti akanajauhosta on nyt kirjablogi, mutta ei se mitään, koska Mutti akanajauhosta voi olla - ja onkin - ihan mikä blogi tahansa. Paitsi kynsiblogi.

Olen siis ainakin hetkeksi saanut takaisin lukumatomoodini ja tuhat sivua taittuu kepeästi viikossa. Palauttaessani Rowlingin, lainasin Shriverin We Need to Talk About Kevinin. Käännöksen tosin kuten viimeksikin. Kuten viimeksikin kyse on kirjasta, jota olin käpälöinyt kiinnostuneena, mutta jättänyt hyllyyn minulle hyvin tyypillisestä typerästä syystä. En voinut lukea kirjaa, jonka nimi on We Need to Talk About Kevin, koska eräs elämääni hetken kuulunut Kevin on jo aika vanha juttu, eikä hänestä tarvitse enää puhua. Hienoa ajattelua.

Pääsin kuitenkin yli tästä, eikä jokainen ääneen lausuttu tai painettu Kevin saa päätäni tärisemään. Hyvä niin, koska Poikani Kevin on loistava romaani. Hirveä, ahdistava, hyytävä, mutta loistava.

Pidän kirjoista, jotka eivät päästä helpolla ja tätä romaania sai kyllä lukea kylmä hiki perseessä. Päähenkilö Evan poika  on kauhukakara sanan varinaisessa merkityksessä. Ajatus mustat silmät sirrillään raivosta karjuvasta tai vaihtoehtoisesti täysin hiljaa paikallaan makaavasta vauvasta on kammottava. Kevin ei naura tai jokeltele, leiki, hihku tai rallattele kuten lapset yleensä vaan käyttäytyy apaattisesti ja välinpitämättömän tunnekylmästi. Lopulta lähipiiriään terrorisoivasta manipuloivasta kiusankappaleesta kasvaa 16-vuotias koulusurmaaja.

 Kevin on syntymästään paha lapsi, joka pilaa vanhempiensa elämän. Tämän hyvin subjektiivisen tulkinnan tarjoilee tosin epäluotettava kertoja, äiti Eva, joka ei välttämättä halunnut lasta ensinkään. Minä nielin lukiessani kertojan tarinan mukisematta ja tahdoin monta kertaa heittää hirviölapsen kivi kaulassa kaivoon tai haudata elävältä.

Loppusivulle päästyäni en ollut enää niin varma. Romaani ei antanut valmiita vastauksia ja jäin pohtimaan, oliko Kevin tosiaan hirviö alusta alkaen, vai loivatko vanhemmat hirviön, äiti kylmyydellään ja isä sinisilmäisyydellään.

Jäi nihkeä ja ristiriitainen jälkifiilis, hyvän tarinan merkki, ehdottomasti.

Mayday, mayday!

Vappu - juhla, jonka voisi uudelleen nimetä flopiksi - oli taas niin täynnä humalaisten oksennusta, kännisiä teekkareita ja muuta ällöttävää, että vappupäivänä suuntasin muualle kuin Ullikselle. Lähdin etsimään kadonnutta vappua huiskuineen ja munkkeineen. Jokainen Helsingin katu oli Yrjönkatu, mutta löysin kuin löysinkin muutaman ilmapallon, joka ei ollut Angry Bird tai hileponi.