Itkisinkö onnesta?

Elämäni on aika kauan ollut raskasta. Olen ottanut pienetkin vastoinkäymiset katastrofeina ja vellonut murheissa ja ahdistuksissa. Potenut syyllisyyttä, huonommuutta, ikävää, mitättömyyden tunnetta ja turhautuneisuutta. Ihan vain muutamia mainitakseni.

Olen itkenyt. Paljon. Yksin, seurassa, kotona ja julkisilla paikoilla. Olen ollut vihainen itselleni turhasta märinästä ja tuon ensimmäisen virkkeen jälkeenkin kirjoitin ensin "syy ei ole ollut elämäni vain omani". Nyt loppu! Voi kai sitä ottaa vastuun tekemisistään ilman jatkuvaa itseruoskintaakin.

Olen tallonut itseäni yhä syvemmälle maan rakoon viimeiset kaksi ja puoli vuotta. Rankaissut itseäni koulun keskeyttämisen kaltaisesta jutusta, murhamiesten rangaistusasteikolla. Paremminkin sitä olisi aikansa voinut viettää. Sitä olisi ehkä jo päässyt eteen päin, jos olisin tsempannut enkä lannistanut ja ruvennut siksi turhaksi tiskirätiksi, joka omasta mielestäni olin.

Nyt olen päättänyt, että pysyn niissä päätöksissä, jotka olen tehnyt. Luotan itseeni enkä pelkää. Olen päättänyt, että tästä kesästä tulee hyvä.