Irania & ironia

Melkein jokainen aamiaiseni on ollut iranilainen. Osaan jo sanoa  en osaa puhua persiaa, koska olen laiska, ja ison kasan muita yksinäisiä sanoja ja lauseita.  Moallememan ro dost daram, pidän opetajastani, ei kuulemma tule vielä sydämestä, vaikka pidän opettajastani niin, että pudottelen toistuvasti lusikoita ja törmäilen tuoleihin.

Jos uskoisin, voisi luulla, että joku pilailee kustannuksellani. Entinen helvetin keittiö on paikka, jossa nykyään hidastelen toimissani nähdäkseni tyypin, joka edelleen kertoo minulle että olen ujo piimä, mutta jolle nykyään näytän kieltä ja lähetän kuvia paavista.

En tiedä, mitä tein ennen väärin ja mitä oikein nyt, mutta yhtäkkiä ei vain enää pelota. Yhtäkkiä istun oskarin, antonin, matildan, barbron ja beatricen kanssa lounaalla. Halaan hannaa, nauran johannan kanssa, saan kutsun lukupiiriin ja joululahjan cheniltä. Persianopettajani raahaa minua kioskinpitäjien, professorejen - ja Whatsapin avulla myös äitinsä - eteen sanomaan salam. Olen niin iloinen, etten jaksa surra, että miksei jo vuonna 2013.

Ylihuomenna saan lähteä kotiin, mikä on aina yhtä ihanaa, vaikkei tänä lukukautena olekaan ollut yhtään kamalaa.

Luulin kakkahädäksi, olinkin onnellinen

Olen tuntenut viime viikkoina outoja tuntemuksia mahanpohjassa. Epäilin ripulia, mutta kun suupielissäkin nyki, tulkitsin oireet iloksi.

En tiedä mitä on tapahtunut, mutta Boråsissa ei ole satanut tänä syksynä.

Molemmat työni, molemmat työpaikkani ja kaikki työkaverini ovat ihania. Saamme pomolta viestejä, joissa lukee, että olemme fantastisia ja ansaitsemma kultatähden. Syksy on ollut aivan satumaisen kaunis. Opiskelu on innostavaa ja kivaa, joskin edelleen kai liian helppoa, koska sain kandiohjelman kuulemma kamalimmasta kauhukurssista VG:n. En ole vilkuillut Helvettiin Boråsista -laskuriani pitkään aikaan, sillä ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen en haluakaan täältä hittoon ja heti.

En ole enää ollut yksin. Olen käynyt kahvilla, lounaalla, illallisella ja kahden tunnin keskusteluja Fifty Shades of Greystä ja muista paskakirjoista. Aamuihini on syntymässä uusi konsepti, Persian Breakfast iranilaisten naapureideni kanssa. Osaan jo sanoa heidän kielellään hillo, leipä, kananmuna, kiitos ja saatana. Olen heidän mukaansa synnynnäinen lahjakkuus, mutta voi olla, että kirpeiden aamujen aiheuttamalla kurkkukarheudella saattaa olla osuutta autenttisen ääntämykseni kanssa.

Kuukausi sitten kirjamessuilla näin vielä Mark Levengoodinkin. Life is good, voisin sanoa.

Syysmys

Vähän kurjan kesän jälkeen on mennyt yllättävän hyvin. Olin hädin tuskin ehtinyt laskeutua Landvetteriin kun minulle tarjottiin työpaikkaa, joka jo kerran oli mennyt sivu suun.

Nykyään metsästän kurssikirjojen kadonneita lukukappaleita, viskon roskiin take-away -kahvikuppeja ja vastaan emmätiiä infodiskille eksyneiden kysymyksiin Boråsin lisäksi myös Göteborgissa. Ja olen tästä todella innoissani ja onnessani - katsokaa tuota 115-vuotiasta lukusalia!

Kahden työpaikan myötä viheliäs vapaa-aikani on vähentynyt. Ei ole aikaa murehtia, kyyneleet saavat kuivua tuulessa.

Viiden pennin vinkit

Moni viettää tätäkin kesää työttömänä, pienituloisena tai pihinä, joten halvoille huveille on kysyntää. Tässä vinkit niille, joiden kukkaro ei kestä huvipuistorannekkeita, festaripasseja ja viikonloppumatkatkoja Madridiin.

1. Käy kaverisi kanssa keskustelua punaniskaenglannilla, näköiseestillä tai savvoo viäntäen. Tiedän kokemuksesta, että kun tässä pääsee vauhtiin ja löytää sisältään kuusikymppisen kärttyukon, joka aloittaa jokaisen lauseensa "no jo on perrrrkele, että...", niin rooli jää helposti tunneiksi päälle.

2. Lähde Stockan kosmetiikkaosastolle pyörimään ja keksi tököteille uusia nimiä ja käyttötarkoituksia. Pääset pitkälle vaihtamalla kosmetiikkapakkausten tuotekuvauksista sanat "hiukset" ja "iho" "peräaukoksi".

3. Osta Tigeristä eurolla mansikka-rantapallo ja kahdella eurolla katuliidut, lapseudu.

4.Törmää Sokoksella pyöriessäsi vaatebrändiin nimeltä Per Una. Naura mainossloganin aiheuttamille  mielikuville niin, että saat hikan. 

"Give your summer wardrobe a fresh outlook with statement pieces for every occasion"

5. Opettele arabialaiset aakkoset.

6. Hakeudu veden äärelle. Tai bissen.

Hihi, himaan

Kotimatkalla ollaan. Lähtöportilla turvallisesti kaksi tuntia ennen nousua.

Olen vähän ylpeä itsestäni. Tai vähän ja vähän. Soitin juuri Queenin We Are the Championsin ja helvetin paskaa suomiräppiä omaksi kunniakseni, selvisinhän taas yhdestä lukuvuodesta Boråsissa. Jos sä oot stara, mä oon koko vitun galaksi.

Tulihan sitä yhdeksän kuukauden aikana taas oltua vähän ahdistunut ja allapäin. Tai vähän ja vähän. Kivoimmat asiat tapahtuivat jälleen Boråsin ulkopuolella, mutta ehkä sen parhaan, eli kirjastoassistentin duunin, sain Boråsista. Olen hommista vielä täysin pihalla, mutta innoissani som fan.

Mutta sitä ennen Suomeen. En anna edes hallituksen persekoomuskepuilun ärsyttää

Paljon on vielä Tovelta opittavaa 

Nekusta asiaa

Kissani täyttää tänään 13 vuotta.

Pienestä kiukkupussista on kasvanut leppoisa mummo, joka ei enää pitkään aikaan ole purrut ketään huvin vuoksi. Tapaturma-altis karkulainen on murtanut häntänsä, kaljuuntunut takapuolestaan ja joutunut tappeluihin naapurin kollien kanssa. En tiedä, kuinka monta elämää yhdeksästä on enää jäljellä, mutta toivottavasti elinvuosia on edessä vielä monta.

Tähän on tultu

Olin pääsiäisen ja melkein koko huhtikuun Skoonessa. Ajelin SJ-snabbtågilla reilun vuorokauden sisällä Lundista Boråsiin ja takaisin vain käydäkseni pakollisessa seminaarissa. Tein saman tempun viikkoa myöhemmin kun kävin työhaastattelussa. Sain työn, joten ensi syksynä tällainen pakolaisuus ja pendlaaminen ei tule enää kysymykseen.

Onni on muutenkin suosinut rohkeaa. Kirjoittimme kiinalaisen luokkakaverini kanssa raportin keksitystä projektista mamuruotsilla ja esittelimme aikaansaannoksemme tärisevin äänin, saimme arvosanaksi väl godkänt. Kuinkas muuten.

Kun rantauduin taas Boråsiin vapuksi, päätin kerrankin viettää laatuaikaa kotikaupungissani. Harhailin keskustasta kilometrin syrjään ja löysin järven, joutsenia ja kauniita kivitaloja. Voisin muuttaa vaaleanpunaiseen villaan Vattugatanille.

Faktoja minusta

1. Olen spontaani heittäytyjä ja seikkailija, joka sanoo kaikkeen aina kyllä miettimättä sen enempää

2. Olen energinen ja aina menossa. Ei tulisi mieleenkään esimerkiksi viettää koko viikonloppua yksin yöpaidassa neljän seinän sisällä

3. Kielikorvani on absoluuttinen, enkä joudu tarkistamaan pilkkusääntöjä netistä, puhumattakaan sanojen oikeinkirjoituksesta. Jos joskus harvoin tekisinkin lyöntivirheen, huomaan sen välittömästi.

4. Olen helsinkiläinen

5. En koskaan lainaa kirjastosta viittä kirjaa ja palauta niistä neljää lukemattomina.

6. En lapsena lukinnut pappaani pimeään kellariin ja pitänyt sitä huippuhauskana juttuna. En myöskään toistuvasti sylkenyt veljeni päälle tai pistänyt hänta haarukalla.

7. Käytän sosiaalisia medioita etupäässä sosiaaliseen kanssakäymiseen, en muiden stalkkaamiseen ja tuomitsemiseen.

Mummohommia

Vietin kaksi viikonloppua söpössä Varbergin kaupungissa. Meri tekee ihmeitä pikkukylille, joissa bussi kulkee sunnuntaisin kerran kolmessa tunnissa. Horisontit ovat heikkouteni, ei ahdista. Sukulaistädit Anneli, 67 ja Raija, 74 (nimet muutettu) olivat huikeaa seuraa ja osoittivat jälleen, että 40-50 vuoden ikäero ei tyttöporukassa vielä mitään.

Kävimme Pohjoismaiden suurimmassa ostoshelvetissä Ullaredissa hamstraamassa halpaa saippuaa ja luukutimme Veskun Kaikkien aikojen Loiria. Tuli vuodenvaihteessa irvailtua aika rankasti Loirinuotiolle, mutta kyllä äijä laulaa osaa. Niin hyvää puuta.

Lätkimme ristiseiskaa.Tuhannen palan palapeli tuli melkein valmiiksi. Ristikontäyttö ruotsiksi takkusi, mutta vihjeellä "knallestad" tärppäsi: rakas BORÅS! Tämä kirvoitti seuraavan keskustelun:

"Minäkin asuin Boråsissa aikoinaan viisi vuotta liian kauan..."
"Kauankos sinä siellä asuitkaan?"
"Viisi vuotta."

Suvun yhteinen traumastad. Kävin myös diakonien vohvelikesteillä, joilla 85-vuotias mummo räkätti tauotta niin kovaan ääneen, että ei maailma kamalan paha paikka voi olla.

Vihaajat vihaa - minä en tiedä, mitä ajatella

Ajattelin, etten työntäisi lusikkaani tähän soppaan, mutta pakko on.

Olen törmännyt moneen lukematta paskaa -arvosteluun sekä moneen luettu ja paskaa -arvosteluun 50 Shades of Grey -sarjasta, mutta päätin muodostaa oman mielipiteeni oman lukukokemukseni perusteella. Ja mielipiteeni on, että paskaahan se.

Silti kamppailen kahden vaiheilla. En halua olla kukkahattu-päiviräsänen hiekkaa ja herneitä ruumiinaukoissani, mutta sarja saa otsasuoneni sykkimään. Ensinnäkin en ole paskaa vastaan. En halua kieltää yhtäkään kirjaa tai lukemisen iloa keneltäkään. 50 Shades of Grey -kirjoista pitäminen ei ole synti eikä häpeä, ja vaikka ajatus siitä, että joku tienaa tällä uskomattoman surkeasti kirjoitetulla kuralla omaisuuden onkin raivostuttava, en vastusta kirjojen lukemista tai ostamista.

Osaa häiritsee se, että kirja antaa väärän kuvan BDSM:stä ja romantiikasta, mutta minä karsastan ajatusta siitä, että kirjojen olisi aina annettava "oikea kuva" asioista. Kaunokirjallisuuden, tai tässä tapauksessa roskaromaanin, ei tarvitse mielestäni toimia oppikirjana käsittelemilleen asioille, vaan sivuilla on tilaa leikittelyyn ja totuuden muokkaamiseen. Maailmasta löytyy varmasti porukkaa, jotka kutsuvat seksuaalisen hyväksikäytön piirteet täyttävää toimintaa BDSM:ksi, miksei kirjan henkilö voisi olla samanlainen? Miksei kirja saisi kuvata suhdetta, joka sisältää stalkkaamista, alistamista ja yleistä kusipäisyyttä, ja joka kuitenkin johtaa siirappiseen perheidylliin? Fantasiaahan tämä on siinä missä muutkin sadut. Lukijalla on oma vastuunsa olla lähtemättä läpsimään vastahakoista tyttöystäväänsä kirjan lukemisen jälkeen. Eihän kauhuleffojen ystävänkään oleta lähtevän kaduille ihmisiä kiduttamaan.

Tosin viihdeteollisuudella on tässä oma vastuunsa. Murhia ja suolenpätkiä sisältävät pelit ja elokuvat luokitellaan kauhuksi ja varustetaan ikärajoilla: 50 Shades of Grey -elokuvaa, joka perustuu henkistä väkivaltaa ja hyväksikäyttöä sisältävään parisuhteeseen, markkinoidaan romanttisena ystävänpäiväleffana. Kauhuleffavertaus ontuu, ihmisen tappaminen asia, joka on kulttuurissamme selkeästi ja ehdottomasti väärin, sen sijaan naisen "ei" ei todellakaan ole "ei" aina ja kaikkialla.

Monia ärsyttää se, että kirjan naispäähenkilö on psyykeltään taaperon tasolla oleva typerys ja miespäähenkilö mielenvikainen kokovartalomulkku. Minuakin väsyttää romaanin yllätyksetön asetelma rikkaasta ja vaikutusvaltaisesta miehestä, joka vie narussaan kokematonta tyttöstä. Toisaalta en hyväksy sitäkään, että feminismin nimissä jokaisen romaanin päähenkilöttären on oltava reipas ja fiksu Vahva Nainen. Feminismin nimissä: olkoon naisilla oikeus olla myös Anastasia Steelen kaltaisia vatipäitä! Mitä tulee väsähtäneisiin sukupuolirooleihin, niitäkin saa romaaneissa kuvata ilman, että joka käänteessä alleviivataan, että tämä on muuten väärin.

Minun pitäisi kai rauhoittua ajattelemaan, että kyseessä ovat "vain" kirjat ja "vain" elokuva, mutta kirjasarja, joka saa tanttavaateketjut julkistamaan nimeään kantavan pikkuhousumalliston on enemmän kuin vain kirja. Jos 50 Shades of Grey olisi ollut vain joku tuntematon pokkari, jonka nappasin hätäpäissäni mukaani huoltoasemalta, en olisi jaksanut vaivata itseäni sen kyseenalaisen sisällön vuoksi. Mutta kyseessä ei ole mikään helmikuun Reginassa vilahtanut novelli, vaan tarina, joka on myynyt sata miljoonaa kappaletta. Ongelma lieneekin kirjan kansien ja elokuvakankaan ulkopuolella. Ei haittaa, että Anastasia pitää Christianinsa kontrollointia ja muuta creepyilyä seksikkäänä ja romanttisina huomionosoituksina, mutta se, että naisihmiset ympäri maailmaa haikailevat itselleen samanlaista miestä, on pelottavaa. Toisaalta! Ihmisillä on täysi oikeus päiväunelmoida vaikka paloitelluksi tulemisesta ja kastella alushousunsa yhdessä Anastasian kanssa kun Mr. Grey jäljittää tämän olinpaikan ja karauttaa paikalle kiellosta huolimatta.

Oikeastihan olen vihainen lähinnä vain siitä, että käytin näinkin paljon aikaa ja energiaa moisille kirjoille. Pisteet sarjalle kuitenkin siitä, että ajatuksia se ainakin herättävät.

Lukuhaaste: A mystery or thriller

Päätin ottaa osaa tähän 50 kirjan lukuhaasteeseen ja eilen loppuun lukemani Donna Tarttin Pieni ystävä istuu hyvin mysteeri/trilleri-nimityksen alle. Olen huono kirjoittamaan kirjoista paljastamatta liikoja sisällöstä, joten spoilausvaara on olemassa.

Donna Tartt on kummitellut mieleni laidoilla jo vuosikausia. Olen törmännyt monesti väitteeseen: "Jumalat juhlivat öisin, on paras lukemani kirja", ja Tarttin nimi on putkahdellut tietoisuuteeni milloin mistäkin. Muistan jo vuosia sitten silmäilleeni Pientä ystävää lapsuudenkotini kirjahyllyssä, jossa se on lekotellut ilmeisen lukemattomana viimeiset kymmenen vuotta. Kansikuvan kamottava posliininukkehahmo piti minut kirjasta erossa, kunnes joululomalla rohkaistuin kurkistamaan myös kirjan sisälle. Irtokannet tosin hautasin piiloon.

Romaanin alkuasetelma on kansikuvaa mukailevan kalmainen. Pienen lapsen raaka, selvittämätön kuolema väijyy kaupungin ja perheen yllä, ja pikkusisko-Harriet lähtee selvittämään ja kostamaan veljensä kohtaloa eräänä kesänä yli kymmenen vuotta tapahtuman jälkeen.

Mainittakoon tässä välissä, etten oikein siedä dekkareita. Minua kutkuttaa usein rikosromaanien alut, joissa kuvaillaan käsittämätön murha, mutta kun arvoitus lopulta - usein akrobaattisten juonenkäänteiden ja yllätysten jälkeen - selviää, olo on tyhjä. Lopuksi etsivä kokoaa palaset yhteen ja kertoo kaikille, että hovimestari oli murhaaja, murhiin liittyi lastenlorusta tuttu kaava ja aseena käytettiin isoäidin kaulinta. Entä sitten? Yksikään dekkarilukukokemukseni (joita ei niin mainittavasti tosin ole) ei olisi ollut huonompi, jos olisin lukaissut kirjoista pelkän takakannen ja viimeisen sivun.

Onneksi Pieni ystävä ei olekaan dekkari. Myönnän, että kirjaa aloitellassani tahdoin tietää, miksi pikku-Robin löydettiin kotipihansa puusta hirtettynä, ja miten kaikki tämä tapahtui, mutta kirjan edetessä aloin jopa pelätä, että mysteeri saa kaikenkattavan selityksensä. Pelko oli turha, Robinin kohtalo ei selviä. Kaikki palaset eivät loksahda lopussa paikoilleen, vaan jäävät roikkumaan, mikä on tavallaan turhauttavaa, mutta toisaalta kiehtovaa. Tarinan ydin ei olekaan karmivan salaisuuden selvittämisessä, vaan siinä, miten kauheudet ovat vaikuttaneet ympäristöönsä. Pieni ystävä käsittelee liitoksistaan hajoilevaa perhettä, surua ja tragediaa. Harrietin perheen lisäksi käsittelyyn pääsee toinen, omalla tavallaan rikkonainen, Ratliffien perhe. Luokkaeroteema kantaa läpi romaanin.

Ennen irtokansien piilottamista ehdin lukea liepeestä kriitikon ylistävän romaania visuaaliseksi, ja sitä se tosiaan on. Nautin yksityiskohtaisesta ja osin verkkaisesta kuvauksesta. Näin silmieni edessä Mississipin paahteisen kuumat kadut, homssuisen äidin pimeän ja pölyisen huoneen ja pihoilla pyörivät "roskaväen" resuiset lapset. Romaanin tunnelma on vahva, salaperäinen ja piinaava kaikkine hiippailuineen, käärmeineen ja huumerikollisineen, mutta osin myös hauska ja lämmin.

Kaiken kaikkiaan hieno aloitus lukuhaasteelle.

Antakaa jotakin kestävää

Kävin kauppakeskuksessa, ja nyt ahdistaa.

Suoraan asiaan: miksi maailmassa on niin paljon paskaa? Kiertelin Jyskissä ahtaiden hyllyjen välissä ja katselin sitä kaikkea tavaraa. Sohvia, joiden polyesteripäällyskset repsottavat jo kaupassa, kiikkeriä lastulevyhyllyjä, muovikukkia ja harsomaisilta tuntuvia pussilakanoita. Vaatekaupassa tuli vastaan valmiiksi virttynyttä ja nukkaantunutta lumppua lumpun perään. Jos joku teepaita olikin 100% puuvillaa, oli puuvilla ohutta kuin pierun kuori.

Miksi kaupoissa myydään jätettä? Tiedän vastauksen, mutta kysyn silti.

Kaipaan menneeseen. Minulla on käytössäni äidin Roomasta vuonna 1975 ostama yöpaita ja tätini, niin ikään nelikymppinen villatakki, jonka voisi luulla olevan eilen ostettu. Mummolan sohvilla on könytty kolmekymmentä vuotta. Nykyään laatua ei tunnu saavan edes rahalla kun kalliiden merkkien hinnaltaan kolminumeroiset rytkyt valmistetaan nekin usein samasta nöyhdästä kun H&M:n rievut.

Roinan kestävyysvaje on niin käsinkosketeltavaa, itkettävää ja oksettavaa, että olen päättänyt ryhtyä määrittelemättömän pituiseksi ajaksi ostolakkoon. Minun takiani ei tarvitse valmistaa yhtäkään sekundatuotetta. Jätän kauppaan kaiken, mikä olisi pitänyt jättää ylipäätään tekemättä. Käytän nykyisiä vaatteitani ja käyttöesineitäni kunnes ne haihtuvat tomuna ilmaan enkä osta uutta, jos vanhakin välttää.

Voi Vantaa

"Vantaa kirkastaa imagoaan. Kaupunki julkaisi perjantaina uunituoreen brändinsä, jossa niin Vantaan ilme, viestintä kuin markkinointikin on uudistettu täysin."

Vantaa kirkastaa imagoaan. Naurua. Siinäpä onkin tekemistä. Minä, syntyperäinen vantaalainen, olen hävennyt vantaalaisuuttani niin kauan kuin jaksan muistaa. Olen kyselijästä riippuen joko Helsingistä, pääkaupunkiseudulta tai *kaupunginosasta*, en hitto vie Vantaalta. Olen asunut Vantaalla 21 vuotta, lapsuudenkotini on kotini, mutta Vantaaseen en kykene kiintymään.

Mikä vantaalaisuudessa sitten hävettää? Kai se on se Vantaan toivottoman himmeä imago motareiden, automarkettien ja peltojen kaupunkina. Keskustaton läjä rumia elementtilähiöitä ja sieluttomia omakotitaloalueita. Korso, Martsari, Myyr York ja Tiksi? Hyi. 

Vantaalla ei ole mitään sellaista, mitä jossain muualla ei olisi isommin, paremmin ja kauniimmin. Rappioromantiikkakin on laimeaa kuin lämmennyt ostaribisse, jos verrataan Helsingin "ghettoihin". Vantaan historiasta muistan lukeneeni vain lohia kalastavista munkeista ja siitä, että joku kuningas kerran ratsasti "kaupungin" halki. Tästä nukkumalähiöstä ei oikeasti saa katu-uskottavaa kaupunkia millään. Ihan turha alkaa kuorruttaa paskaa strösseleillä ja luulla, että joku jaksaisi raahautua Vantaalle jonkin Heurekan takia mistään kehä kolmosen ulkopuolelta.

Vantaan pamput, säästetään brändäyspennoset ja tehdään Vantaan kälyisyydestä yhä vahvempi imago! Myönnetään, ettei Vantaalla ole mitään tehtävää tai nähtävää, paitsi Mika Häkkisen metri x metri -kokonen "aukio", joka sekin on pelkkä vitsi. Että paras paikka on Myyrmäen juna-asema, jolta pääsee Helsingin puolelle kuudessa minuutissa.

Parempien päivien reseptejä

1. Akateeminen vapaus on opiskelijaelämän suuria siunauksia. Olen paennut 215 kilometriä paska-Boråsista etelään. Viikko poissa kuoleman laaksosta on tehnyt erittäin hyvää mielenterveydelle, mutta kouluhommista pitänee alkaa taas ottaa otetta. Ehkä huomenna!

2. Äiti ja isä eivät kuulemma unohtanet syntymäpäivääni, unohtivat vain onnitella. Noh, oikeastaanhan minun pitäisi onnitella heitä, ja kakku maistui joka tapauksessa.

3. Kööpenhamina näytti astetta rumemmat kasvonsa talvisessa rankkasateessa, mutta eipähän ollut tuttua tungosta Pienellä merenneridolla ja Nyhavnissa!
4. Oikeat, vanhat kunnon ystävät, joiden seurassa uskaltaa käyttää epäkorrekteja sanoja ja ulista, ovat arvokkaampia kuin kaikki ne uudet kaverit, joita minulla ei vieläkään ole.

5. Tunti Youtube-jumppaa ja amerikkalaista positiivisuutta päivässä piristää, vaikken olisi uskonut!

Let's face it

Eksyin Facebookissa serkkupojan profiiliin. Emme tapaa kovin usein, mutta minulla on aina ollut kuva, että niin ikään lupsakan enoni poika on kiltti ja mukava kaveri. Mielikuva sai kolauksen kun näin hänen profiilikuvansa päällä EN TAHDO-filtterin ja kuvan alla polveilevan selityksen siitä, kuinka moraalin rappeutuminen (= tasa-arvoinen avioliittolaki ja kaikki sen kuvitteelliset turmiolliset seuraamukset) johtaa väistämättä siihen, että koko yhteiskunta, kaikki asukkaat ja maan kasvitkin tuhoutuvat.Toinen, jonkun polven serkkupoika hänkin, sen sijaan on Facebookissa kärkkäänä ilmaisemassa haluaan liimata postimerkkejä jokaisen "ei-kantasuomalaisen" takalistoon, jos Iltalehdessä mainitaan ryöstön tehnyt somali. .

Osoitin kävi jo poista kavereista -nappulalla. Ajattelin, ettei minun tarvitse vapaa-ajallani nähdä ja kuunnella ihmisoikeuskritiikkiä ja typerehtimistä. Sitten tulin ajatelleeksi, että jos ei vapaa-ajalla, niin koska sitten. Pyörin hyvin kaukana piireista, joissa homosaatio ei ole vitsi, mutta monikulttuurisuus on. En törmää serkkupoikien edustamiin mielipiteisiin Facebookin ulkopuolella, kun luennoillakin kaikki professoreja myöten kovaan ääneen halveksivat ruotsidemokraatteja. Voisin toki ummistaa silmäni mielestäni typeriltä mielipiteiltä, kaivautua yhä syvemmälle vihervasemmistolaiseen poterooni ja hyristä siellä tyytyväisenä samanmielisten kanssa ikävät keskustelut välttäen. Kuplani ei kuitenkaan ole totuus, vaikkei sitä olekaan mukava myöntää. 12,86% prosenttia ruotsalaisista äänesti viime vaaleissa ruotsidemokraatteja ja moni ei tahtonut.

Serkkuhopeat saivat sittenkin jäädä kaverilistalleni. En pidä kaikista heidän mielipiteistään, mutta tahdon kuulla ne silti.

Koti ei ole missään

Eilen katsellessani ilta-auringossa kylpevää pakkasraikasta Helsinkiä bussin ikkunasta vieritin poskellani kyyneltä. Koetin psyykata itseäni loppiaisen paluumatkaan, hengittelin ja toistelin itselleni, että kyllä tämä täällä odottaa. 

Tänään istuin bussipysäkillä pilvisessä ja lumettomassa Landvetterissä räkää pärskien ja huusin puhelimeen vihaavani Boråsia. Rääyin jävla skitstad ja jag vill hem kun kolme kertaa vuorokaudessa kulkevan bussin perävalot hävisivät nurkan taa ja jäin laukkuineni penkille. Otin kalliin taksin "kotiin" ja nyt täällä pölyisessä ja kapeassa huoneessa kaikki joululoman hauskat päivät perheen ja ystävien kanssa tuntuvat pois pyyhityiltä samalla tavalla kuin yksinäisyys ja ulkopuolisuus reilu kaksi viikkoa sitten kun astuin ulos Helsinki-Vantaalta.

Kaksi vuotta sitten kotona ahdisti, tahdoin jotakin uutta ja erilaista. Ruotsiin muutettuani sainkin uusia ahdistuksen aiheita: ei ollut tullut mieleenikään, että päivittäisen ruokailun järjestäminen voisi tuntua niin ylivoimaisen vaikealta. Toivon, että voisin haistattaa paska-Boråsille vitut ja palata Suomeen. Ihan sama, jos kylillä naurettaisiin, että eipä siellä Ruotsissa niin auvoista tainnut ollakaan. Ottaisin maitojunan alle, ja tuhlaajatytön maineen itselleni mielihyvin. Toteasin, että paska reissu, mutta tulipahan tehtyä. Mutta kun en voi.

Suomessa voisin nukkua untuvatäkin alla ja kokata omassa keittiössä, käydä mummolassa, paijata kissaa, ajella veljen kanssa S-Markettiin ostoksille äidin rahoilla, saada seuraa lenkille, kirppikselle, saunaan ja leivontatalkoisiin, mutta se ei riitä. Jos palaisin, palaisin samaan toimettomaan ahdistukseen, jossa velloin kaksi vuotta sitten. Täällä minulla ei ole mitään tai ketään, paitsi puolitiessä olevat opinnot: se tällä hetkellä tärkein.

Lohtu on laiha. Tutkinnon pätevyys Suomessa arveluttaa, työnsaanti ylipäätään arveluttaa. En pääse Helsinkiin maisteriopintoihinkaan, mietin lannistuneena, että haukunko kahden vuoden päästä samoin sanoin Lundia, Oulua vai Tamperetta? 

Asenne ei ratkaise kun tämä laakson pohjalla makaava tuppukylä väkisinkin kutistaa elinpiirin murto-osaan siitä, mitä se pääkaupunkiseudulla on. Täällä kaikki on lähellä, mutta kun täällä se kaikki on ei mitään.

Kirjasto ei palvele asiakkaita

"Tutkimustulokset vuoden 2014 asiakaspalveluyrityksistä ovat valmistuneet. Parhaan arvion kuluttajilta sai kirjasto."  Taloustutkimus.

Luin tämän hyvän uutisen jo reilu kuukausi sitten, mutta vasta nyt joululomalla lölliessä jaksoin hermostua tarpeeksi tarttuakseni siihen. 

Uutisen positiivisuudesta huolimatta nutturaa alkoi kiristää. Ärsyyntymiseni aiheutui se, että rakas kirjastoni mainitaan samassa lauseessa sanojen asiakaspalveluyritys ja kuluttajat kanssa. Kyse on ehkäpä vain sanoista, mutta entisenä kielitieteen opiskelijana tiedän, että sanoilla on merkitystä. Siksi nyt seuraa tämä paatoksellinen avautuminen.

En pidä asiakaspalvelusta siinä merkityksessä, jonka minä sanaan liitän. Ihmisten parissa on suurimmaksi osaksi miellyttävää tehdä töitä, on kiva olla kiva ja haluan olla avuksi. Mutta haluan tehdä töitä nimenomaan ihmisten parissa, ja auttaa ihmisiä, en asiakkaita. En pidä ajatuksesta, että joku on aina oikeassa ja arvokas vain, koska hän on joko maksava tai potentiaalinen asiakas. Kirjastossa näin ei ole, vaan se on yksi niistä harvoista julkisista tiloista, joihin kuka tahansa saa tulla ilman lompakkoa. 

Kirjasto ei ole vain paikka, josta haetaan kiva kirja. Kivoja kirjoja saa parilla eurolla Ärrältäkin; kirjastolla on paljon enemmän tarjottavaa. Se on jo lainkin puitteissa velvoitettu edistämään "väestön yhtäläisiä mahdollisuuksia sivistykseen, kirjallisuuden ja taiteen harrastukseen, jatkuvaan tietojen, taitojen ja kansalaisvalmiuksien kehittämiseen, kansainvälistymiseen sekä elinikäiseen oppimiseen."

Ihastuin kurssikirjaani Folkets bibliotek, joka on kokoelma mainion Joacim Hanssonin tekstejä. Hansson, kirjasto- ja informaatiotieteen professori, toteaa esimerkiksi, että "Asiakas-käsite pysyy kirjastoissa kuin vanha kännitatuointi: väärässä kohdassa ja epämääräisenä, mutta lähes mahdottomana poistaa". Hänen mukaansa kirjaston ahkera pyrkimys olla mieliksi asiakkaille saattaa johtaa ihmisten typerryttämiseen, siihen että pelkkään joutavaan löpinään keskittyvä bloggaaminen ja chattaaminen sekä liiallinen oheistoiminta jättävät jalkoihinsa kirjaston perimmäiset yhteiskunnalliset tehtävät. Käyttäjät ovat totta kai ensiarvoisen tärkeitä kirjastolle, mutta täyttyvätkö kirjaston tehtävät ja käyttäjien tarpeet todella, jos kirjastotyön perustaksi muodostuu yritysmaailmasta tuttu asiakaslähtöisyys? Miten käy esimerkiksi monipuolisen kirjallisuuden esiintuomisen, jos aineistovalinnoissa aletaan liikaa kuunnella asiakasta ja kun kirjakaupatkin myyvät enää lähinnä pelkkiä tuoksukumeja ja käsipainoja. Asiakas ei aina ole oikeassa.

Hansson provosoi, mutta puhuu toisaalta asiaa. En ole mikään menneissä vellova nostalgisti, joka vaatii kirjastoa palaamaan 1910-luvulle, hyssyttelyyn ja korttikatalogiin. Siinä mielessä tukeudun kuitenkin menneeseen, että mielestäni kirjasto palvelee etupäässä kansalaista ja yhteiskuntaa, ei asiakkaita.