Jag kommer jag kommer jag kommer!

Yritin pidätellä tätä postausta vähän myöhempään ajankohtaan, mutta en pysty!! Huutomerkkejäkään en hallitse. Torstaina lennähdän sinivalkoisin siivin Helsinki-Vantaalle, Helsinkiin ja Vantaalle, siis kotiin! Vittu viimein, tekee mieli kirjoittaa. Kaksi viikkoa ja kolme päivää Suomea ja vain suomea! Ikävä on ollut sitä luokkaa, että saatan koneesta päästyäni heittäytyä mahalleni suutelemaan kotimaan kamaraa ja polttaa paluulipun.

Suuntaan suuni vanhempieni jääkaapille, natsitortuille, mummon porkkanalaatikolle ja makeisveronkierto mielessä Ruotsista diilatuille joulusuklaille. Täällä maan korvessa kulkiessanihan Helsingistä on tullut ihan oikea kaupunki! Jonotan Starbucksiin ja Burger Kingiin varmasti jo heti perjantaiaamuna. Arvostan täysin uudella tavalla Helsingin henkeä, saatan jopa lähteä alennusmyynteihin, koska shoppailumahdollisuudet eivät ole yhtä kuin Åhlens. Ajelen kympillä kympillä, saatan mennä jopa metroon. Nutuutan lemmikit puhki, ja kotisohvan. Käperryn sen nurkkaan vaikka oiken viltin kanssa ja polttelen kynttilöitä! Kuuntelen vaikka Cheekkiä ja syön mykysoppaa, ihan sama. Suomi, perkele.

Ite tein

Lumi tuli, lumi suli. Ei voi mitään, mutta jotakin sentään voin ja osaan. Nimittäin neulahuovuttaa. Viikonlopun saldo: sydämellinen pingiinilauma, vaaleanpunainen elefantti, rakastunut haikala ja alligaattori.

En ole ollut ylpeämpi mistään sitten keksimonsterimuffinssien.

Paulo, tämä oli tässä

Miten olen taas onnistunut lukemaan kakkaa!

Nyt ei puhuta Knausgårdista. Taisteluni-sarja vei mennessään niin, että kun joku pönttöpää olikin lainannut sekä suomen- että ruotsinkielisen kolmososan nenäni edestä, harkitsin lukemista alkuperäiskielellä på norsk. En sitten viitsinyt, mutta olisi varmasti pitänyt, sillä saisin todennäköisesti enemmän irti vaikka puolankielisestä kirjasta kuin Paulo Coelhosta.

Siinä missä Knausgård on ylistetty ja täysin syystä, Coelho joutaisi alas jalustaltaan - ja vikkelään. Alkemisti oli tuskallisen huono, Veronika päättää kuolla oli niin huono, että suututtaa. Sen ajan, minkä koulukirjoilta ja internetiltä liikenee lukemiseen haluaisi käyttää hyviin romaaneihin, en tällaiseen sontaan. Olisihan se pitänyt arvata, että jos kannessa lukee "Fantastisin kirja, jonka olen koskaan lukenut" on kirja todennäköisesti fantastisen surkea.

Aihe on herkullinen: nuori nainen, jolla on päällisin puolin kaikki hyvin, päättää tappaa itsensä, epäonnistuu ja herää mielisairaalasta, mutta saakin kuulla, että tulee joka tapauksessa kuolemaan viikon sisällä.  Ja kuinkas sitten kävikään. No, seuraa typerä ja ennalta arvattava sepustus, joka niin alleviivaavasti kehottaa Anttilan seinätarrojen filosofian noudattamiseen, että melkein tekee mieli hypätä ikkunasta. Carpe Diem ja Follow your Dreams.

Kirjailija itsekin on kokenut muutaman mielisairaalajakson, mutta kirjan kohtaukset eivät todennäköisestä omakohtaisuudestaan huolimatta kosketa. Anttilafilosofia kietoutuu vielä henkimaailman hommiin, niin avot. Hulluudesta kirja opetti minulle sen, että ei se ole hullu, joka kakkaa kirjoittaa, vaan se, joka lukee.

Näin meillä I

Sveriges Radio - älyttömintä svedupelleilyä pitkään aikaan.

Ohjelmien Carpe Fucking Diem ja Humorhimlen surkean hjuumorin nyt vielä käsittää, mutta nyt Ruotsin yleisradioyhtiön radiokanavan iltapäiväohjelma keskittyy kiveksiin. Pallispesiaaliin kuuluu kivestietouden lisäksi se, että kuuntelijat saavat lähettää netisivuille kuvia perhekalleuksistaan:

Käykäähän katsomassa: http://sverigesradio.se/sida/artikel.aspx?programid=3130&artikel=5715475

Ei niin paskaa, etteikö jotakin hyvää

Boråsin kaupunginkirjasto on melkoinen helmi - ja melkoinen suomalaisinvaasion kohde. Kyllä, arvon herrat, ymmärsin kuiskeenne, jota kävitte "Thaimaan näteistä maisemista" Kainuun Sanomienne takana.

Pervojen suomalaissetien lisäksi kirjastosta löytyy muutama hyllymetri suomalaista ja suomeksi käännettyä kaunokirjallisuutta. Ja mitä kirjallisuuttaa! Siellä makasivat hyllyssä niin Knausgårdin Taisteluni-sarjan tähän asti ilmestyneet osat, Tervon uutuus ja pääkaupunkisuedulla vaatimattomat 1309 varausta kontollaan pitävä Pauliina Rauhalan Taivaslaulukin, ei vain Laila Hietamiestä ja sotamuisteloita, kuten kuvittelin .Meinasin piruuttani lainata tämän Rauhalan kohkauskirjan, mutta koska tekstin tyyli osoittautui ensi lehdiltä alkaen varsin yököttäväksi imetyskuvauksessa vilahdellessa sellaiset sana- ja mielikuvaoksetukset kuin kuuhunaja ja ravitseva koivumahlani, hyllyyn jäi.

Frödingen kladdkaka yksinäisen ja ystävättömän pakkauksessa on myös aika jees.

Allt går åt helvete, Ruotsi on paskamaa ja mä en ala mitään enää ikinä

Follow your dreams ja löydä itsesi koinsyömästä pikkukaupungista viemärinhajuisesta kämpästä, jossa istut illat yksin syömässä pussikeittoja ja purkkaa.

Follow your dreams ja joudu joka päivä lohduttamaan itseäsi sillä, että olet sentään omaa tyhmyyttäsi vain ruotsalaisessa kyläpahasessa, et indonesialaisessa vankilassa.

Follow your dreams ja vietä suuren seikkailusi jännittävin viikonloppu sukulaistädin luona huovuttaen ja itke juna-asemalla kuin päiväkodin portin taakse jätetty pikkulapsi kun kylässä käynyt äitisi lähtee takaisin kotiin.

Kotiin mäkin haluan. Helsinki, tule hakemaan.

Movember

Kaksi kirjallista pettymystä

Kirjastotanttaopiskelijana ei juurikaan ehdi kaunokirjallisuutta lukea kun lukilista täyttyy Foundations of Libraries and jotain -teoksista. Olen kurssikirjallisuuden vyörystä huolimatta - eli kirjaimellisesti huolimatta ja lukematta jättämällä - ehtinyt lukea peräti kaksi pettymystä aiheuttannutta romaania.

Riikka Ala-Harjan Maihinnousuun tartuin pelonsekaisella kiinnostuksella. Lapsen vakava sairaus ja samaan aikaan iskevä avioero kuulosti niin pahalta, että varailin jo nenäliinapakettia yöpöydälle. Turhaan. Luin kirjaa odotellen, että koskakohan tämä koskettaa. Ei koskettanu, lähinnä ärsytti. Vanha rinnastus sodan ja sairauden välillä ärsytti, lyhyet tökkövirkkeet ärsyttivät, päähenkilö ärsytti, romaanista leivottu turha kohu ärsytti, kirjailijan naama ärsytti. Henri-nimi on ärsyttänyt aina ja syöpäisen lapsen kohtaloki oli ihan se ja sama. Mietin, miten tästä aiheesta on edes saatu kasaan näin mitäänsanomaton tarina? Ansio toki sekin. 

Toinen kirja, jolta odotin, mutten saanut oli islantilaisen Guðrún Eva Mínervudóttirin Nukentekijä. Joskus - älkää kysykö miksi - seksinukke"harrastajien" nettifoorumilla vierailleena RealDoll-teema kutkutti. Hauskaa, että joku on kirjoittanut tästäkin! No, lopulta romaani ei kertonut mitään nukeista eikä mistään muustakaan. Lupailtua silikoninuken ja anoreksiaansa kuihtuvan tytön kohtaamista ei koskaan tullutkaan, hahmot jäivät etäisiksi, samoin vastaus kysymykseen: miksi tämä kirja on kirjoitettu? Vaikka takakansi lupaili elävää kuvausta, oli koko romaani yhtä elävä kuin silikoninukkensa, tylsempi vain.

Nyt toivon mitä syvimmin, että tällä hetkellä lukemallani Haruki Murukamin Norwegian Woodilla on jotain sanottavaa, muuten olen laiminlyönyt kurssikirjallisuuttani syyttä.

Ej for helvede

Ei se pakkoruotsi vielä mitään, pohjoimaisen yhteistyön nimissä:  kurssikirjallisuutta tanskaksi.

Ettekste tiedä, kuka mä oon?

Hyvä.

Kun minä olin pieni, sääntö numero yksi netissä oli, ettei omaa nimeään tai asuinpaikkaansa saa koskaan paljastaa. Nykyään kansa vaeltaa internetin ihmemaassa, ei vain nimellään ja kotikaupungillaan, mutta myös naamallaan, olohuoneensa sisustuksella ja raskausarvillaan.

Bikinikuvia ei näytetä kohtalokkain seurauksin vain chatissa tavatuille Pave_82:lle ja hulluJussi:lle, vaan Facebookissa entisille tarhakavereille, naapureille ja näiden pikkuserkuille. Demi.fi:n käyttäjäprofiili linkaa blogiin, joka linkkaa Instagrammiin, Twitteriin, YouTubeen, Ask.fm:ään ja oppilaitoksen sivuille. Tällä tavalla ne, jotka stalkkaavat joko tylsyyttään tai muut motiivit mielessään, saavat tietää sosiaalisten medioiden sankarista parilla klikkauksella oppiarvon, iltapalamieltymykset, sairaskertomukset, koirien nimet ja noloimmat hetket yhdessä isovanhempien kanssa.

En tiedä, mitä konkreettista vahinkoa avomielinen nettiavautuminen aiheuttaa, jos nyt sentään tajuaa jättää välistä tappouhkauksien ja pankkitunnusten viljelyn. Harvassa kai ovat ne kerrat kun joku päättää etsiä käsiinsä ja murhata innokkaan facebookkaajan, vaikka tämän parisuhteesta ei haluaisikaan kuulla enää yhtään enempää.

Silti, minua pelottaa. Kyllä minutkin tutut näistä jutuista tunnistavat, mutta en halua jakaa kaikkea kaikille.

Enkä välttämättä halua tietää, montako kiloa Jenni/24/Nastola on laihtunut, ja kuinka vähenneet läskit ovat laskostuneet pikkupöksyjen päälle. Onhan se vähän ankeaa pitää sisustusblogia, jos kuvista on blurrattava kaikki muu, paitsi ikkunoista näkyvä taivas, mutta jotain verhoja eteen.

Kerrankin näin päin

Plagioin Marimekon Siirtolapuutarha-kuosin.

Suusta ja päästä

Jo vieraille maille muuttaminen vaati minulta niin paljon munaa, että kenno on tyhjä kun pitäisi työntää itseään vieraisiin piireihin. Hankin jo kämpän, eikö kaverit voisi vain napsahtaa?

En ala-asteella koskaan oppinut säntäämään hyppynaruleikissä vauhdista hyppimään. Nyökin päätäni viuhuvan narun tahdissa ja mittailin parasta mahdollista tulokulmaa niin kauan, että joku ohitti. Ihan yhtä kömpelö olo on sosiaalisissa tilanteissa, kun pitäisi henkäistä jotain nopeatempoisen keskustelun väliin. En ehdi mukaan ja pelkää, että harkitsemattomalla säntäämisellä sotkisin koko keskustelun jalkoihini. 

Vieraalle puhuessa tulen myös kiusallisen tietoiseksi kielestäni. Sekä puhumastani, että ääntöelimestä. Kuulen liikaa kolahtelevat konsonantit, väärin taivutetut verbit ja kielilihas tuntuu käpertyvän kurkun taakse niin, että ääni jää pihisemään etuhampaisiin. Inhottaa vastata ai mitä sä sanoit? -kysymyksiin kun on sanonut jotain ihan pälliä.

Pahinta on, etten oikeasti ole tällainen tutiseva sönkkö. Osaan puhua ja keskustella, mutta en heti kättelyssä. Kirjaimellisesti. Jos energia riittää ensimmäisen päivän sosiaalisuuteen, sitten koteloidunkin viikoksi mykkäilemään. En yksinkertaisesti jaksa jutustella, vaikka haluaisin. Tunnen olevani näkymätön lapsi, vaikka eihän kukaan tietenkään huomaa, jos en itse mene mukaan. Kuka lohduttaisi Nyytiä, ja sanoisi, ettei känniörvellyksistä jättäytyminen ja se, ettei osaa aina olla suunapäänä tiedä kolmen vuoden yksinäisyyttä?

Pakkoruotsi

Meillä oli examinerande seminarium, ja kymmenen natiivipuhujan pulputukseen meinasi hukkua yksi sydämeltään ja varsinkin aivoiltaan suomenkielinen, jonka ajattelu perustuu synteettisyyteen, vokaalisointuun ja suhteellisen vapaaseen sanajärjestykseen. Taisin omalla puheenvuorollani sanoa vain saman asian kolme kertaa kolmella eri tavalla väärin ja keskustelutilanteessa toistaa edellisen puhujan mielipiteen kaksivuotian ymmärrystasolle yksinkertaistettuna. Onhan se vaikea olla fiksu ja nokkela kielellä, jolla on vaikea vaikuttaa edes aikuiselta. Voitaisiinko puhua väreistä ja viikonpäivistä? Ja muumipeikkoruotsilla mielellään.

Pakkoruotsi on välillä rankaa. Koita siinä kysellä kontaktimuovia (kontaktplast) ja piirtokolmiota (trekantslinjal), kun ei ole hajuakaan, miksi niitä kutsutaan. Sånt som man har öö.. över böcker vet du? Suomella ei tee mitään eikä englannistakaan ei ole kohdallani tukikepiksi, ennemminkin tuntuu kuin koettaisi juosta kahdella murtuneella jalalla. 

Pientä sönkköilyä ja takeltelua, mutta oikeastihan olen ruotsissa hiton hyvä! Olen olen. Olen repinyt kasaan opiskeluun riittävän(?) kielitaidon siitä huolimatta, että yläasteen ruotsintunneilla kuunneltiin vain Abbaa ja katsottiin videoita. Ansaitsisin mielestäni suuret määrät rispektiä, mutta ei. Sinä, joka nauroit partaasi, opettele ensin edes ääntämään nimeni oiken, saatanan kangaslimaseitikki.

Opin lisää pakostakin, ja sitten laulan vaikka kaikki suohon kahdella kielellä.

Syksyllä on ihanaa käpertyä sohvannurkkaan lukemaan blogeja

"Syksyllä on lupa käpertyä sohvannurkkaan neulomaan"

"Pimenevinä syysiltoina on rattoisaa käpertyä sohvannurkkaan läppäri sylissä"

"On ihana käpertyä sohvannurkkaan teemukin ja omenapiirakan kanssa ja sytyttää ensimmäiset kynttilät hämäriin iltoihin"

"Kun päivät lyhenee ja illat pimenee sitä haluaa vain käpertyä sohvannurkkaan kuppi lämmintä juomaa kädessä, vilttiin kietoutuneena."

"Mulle riittää että saan käpertyä sohvannurkkaan oman rakkaan kainaloon syysiltana kattoon leffaa."

"Ihanaa kun voi taas poltella kynttilöitä ja käpertyä sohvannurkkaan viltin kanssa!"

"Se on aikaa kun voi vetää villasukat jalkaan ja käpertyä sohvannurkkaan, uppoutua hyvän kirjan pariin ja kadottaa ajantajunsa."

"Kohta voi laittaa iltaisin kynttilöihin tulen ja käpertyä sohvan nurkkaan tunnelmoimaan."

"Aion käpertyä iltaisin neulomaan ja lukemaan kirjoja sohvannurkkaan kynttilänvalossa ja iltojen viiletessä hörppiä samalla kuumaa kaakaota."

"Kun ulkona vihmoo tuuli ja sade, on mukavaa käpertyä sohvannurkkaan tunnelmoimaan"

Patsaskatsaus

Tässä tätä nyt olisi. Suppea katsaus boråsilaiseen veistostaiteeseen pahimmillaan. Kaupungissa ei voi liikkua pariasataa metriäkään kompastumatta johonkin uskomatonta luovuutta edustavaan patsaankuvatukseen.

Ensimmäisessä kuvassa jumalattoman kokoinen päämötikkä, joka zeneilee Viskan-joessa. Näyttää muuten vähän Cheekin ja Jari Sillanpään aviottomalta lapselta.

Toisena söpö pupujussi, jolla lienee pissat housussa tai muuten vain jännittää.

Kolmantena ehdoton suosikkini inhokeistani. Zombie-koira. Sanat eivät riitä ilmaisemaan ihmetystäni siitä, miksi tämä kaksijalkainen, rättipäinen ja leijonanhäntäinen itkevä koira on pitänyt luoda ja tuoda pääkirjaston eteen kärsimään. Tuo pitäisi mitä pikimmin päästää tuskistaan.

Neljäntenä korvasieni, peräsuoli, mäkkärin liukumäki, mikälie.

Viidentenä tämä pikku tököttäjä, josta melkein tykkään. Haalari ja asento ovat aivan ihanat, mutta miksi sillä ei ole naamaa! Ei huvita tämänkään ohi paljon pimeällä kulkea.

Kuudentena jonkun ökyn kaupungille lahjoittama talonkorkuinen Pinokkio, joka sekin on vain erittäin random.

Ulkosuomessa

Länsi-Götanmaalla ei pääse Suome karkuun, vaikka haluaisi. En tietenkään halua. Kirjastossa on kahdeksan hyllyä suomalaista kirjallisuutta, vanhoja pölyisiä sotaromaaneja, uutuuksia, joita saa Helsingissä jonottaa kuukausia ja lukiorakkauteni äikän Käsikirja!

Eläintarhassa lammas sanoi mää, vieressä seissyt tyttö moi. Meidät tunnistaa Marimekon laukuista jo ennen aksenttia. Finnejä on täällä enemmän kuin keskivertoteinin T-alueella, joka nimilistassa häämöttää joku virolainen, aino tai siitari. 

Keskellä katuvilinää ehtii juuri ja juuri alkaa fiilistellä Ruotsia kun takaa kuuluu ...SIT ME LIISAN KANSSA KÄYTIIN...

Oi maamme.

Borås, Borås

För om jag lyckas här Finns inga mer besvär Då har jag allt Borås, Borås

En ole kirjoittanut uudesta kotikaupungistani, koska en vielä oikein tiedä, mitä mieltä olen. Ei Borås mikään ristitiitaisuuksien ja jyrkkien kontrastien kaupunki ole, päinvastoin, läpikotaisin söpö ja sympaattinen ruotsalainen pikkukaupunki. Puistoja, kukkia, leikkikenttiä, kahviloita,putiikkeja ja toinen toistaan creepympiä patsaita, jotka aion ehdottomasti vielä esitellä.

Borås yllättää. Luulin muuttaneeni johonkin paikalliseen Mikkeliin, mutta täällähän on vaikka mitä. Eläintarha, teatteri, kaksi bingohalliakin. Nauroin, kun Borås Borås -biisissä, laulettiin kaupungista, joka ei koskaan nuku, mutta niin vain kadulla rämisee avoautoletka ja sommartider hej hej, vaikka kello on yli yksitoista.

Ristiriidat ovat päässäni, enkä halua niistä avautua ennen kuin olen edes ehtinyt purkaa matkalaukkujani. Olisihan kasa uusia parhaita ystäviä ja ammattimurehtijasta kuoriutunut itse itsevarmuus liikaa vaadittu jopa Ruotsilta.

Kiitos, Timo Soini

hs.fi

Tämä on suurin kunnia sitten perhosroolini päiväkodin kevätjuhlanäytelmässä: Timo Soinin jorinoita kuunnellessani keksin läpän, joka olisi saattanut sopia Fingerporiin. Näytti sopivan! Kiitos, Timo, kiitos Pertti. Olen otettu. Ja niin hauska.

Kotona ollaan

Helsinki kesällä. Lämmöstä hullaantuneet viihtyvät kesän puistoissa ja meren äärellä. Aurinko juhlii kanssamme kellon ympäri.

Helsinki on aina ollut itsestäänselvyys. Keskusta kauimmillaan korkeintaan 45 minuutin bussimatkan takana, nykyisin viidentoista. Tiedän missä on Hietsu, stadikka, Siltanen, Seurasaari, Hakaniemen halli ja Salmiakkikioski (hyi). Osaisin suunnistaa näihin ja ihaniin brunssipaikkoihin, jos huvittaisi.

Eipä ole paljon huvittanut. Käyn edelleen lähinnä K-marketissa ja slangisanoista omin on hima. Mutta pian en ulkomaisessa sisämaakaupungissa - jos sinne nyt oikeasti vielä päästään - voikaan kauhoa keuhkojani täyteen meri-ilmaa, kuunnella raitiovaunujen kolinaa tai jäädä bussin alle Elielinaukiolla. Nyt kun Helsinkielon päivät käyvät vähiin, olisi ehkä viimein otettava ilo irti pääkaupunkiasumisesta.

En elä kuluttamisesta, joten kävin Stokkalla vain katsomassa isoja "kultakaloja". Ajelin vähän ratikalla, kävin Lintsin näköalatornissa ja törmäsin sattumalta serkkuuni. En tuntenut varsinaisesti mitään, mutta tuskin koskaan tulen olemaan täysin Helsingin ulottumattomissa. Täällä olen kuin kotonani.

Söpöin kisu

Nekku eli Silli on sekundakissa. Sen häntä on kyhmyinen mutka, silmät valuvat ruskeaa limaa ja nenä on aina kuiva ja tuhruinen. Luonteeltaan Silli on puhelias primadonna. Näennäisen sikiunenkin takaa kuuluu kurr, jos joku ohittaa hyrisevän pörrökäärön. Ruokaa on kannetava pöytään oitis, mielellään heti kun neiti saapuu kulholleen. Mitkä tahansa prinssinakit eivät kelpaa, täytyy olla suikalepaistia ja keittokinkkua. Mielellään heti.

Nekku antaa aina yhden varoituksen, matalan määäyr:n, mutta jos ruoka yhä viipyy, valjaat eivät sujahda päälle eikä ovi aukea, löytää ihminen pohkeestaan hampaanjäljet. Jos hiekkalaatikko on likainen, tekee hieno kissa tarpeensa kukkaruukkuun. Nekun hellyydenosoitukset ovat harvalukuisia, mutta sitäkin arvokkaampia.

Tyhmä plotko

Mitä yhteistä on keynesiläisellä finanssipolitiikalla, planetaarisilla tuulivyöhykkeillä ja glasnostilla?

Kaikki ovat asioita, joista olen vanhojen lukiopapereitteni perusteella osannut jaaritella ummet ja lammet konseptit täyteen kahdeksantoistavuotiaana, mutta jotka enää eivät paljon kärytä.

Minusta on tullut tyhmä. Sivistymätön moukka. Yleissivistykseni on rapissut tiehensä vuosi vuodelta kun en ole päivittänyt tietämystäni. Ennen nauroin tolloille, jotka sanomalehden katugallupeissa eivät tienneet hallituspuolueita tai Euroopan komission tehtäviä. No, enpä naura enää.

Historiassa oli joskus ysirivi, mutta nyt ovat Unkarin kansannousu ja Rooman valtakunnan tuho painuneet unholaan. Olen joskus osannut jopa derivoida ja laskea korkoa korolle - nykyään matematiikkani lyhyys mitataan jo millimetreissä. Fysiikkaa en koskaan osannutkaan.

Afrikan kokoiset aukot sivistyksessä eivät kuitenkaan rajoitu pelkästään maantietoon ja kouluaineisiin, populäärikulttuuristakaan en tiedä hittojakaan. Olen surkea katsomaan leffoja enkä osaa nimetä yhtäkään rollareiden biisiä. Näistä nyt saakin vähät välittää, mutta ne maailman tapahtumat olisi kiva pitää mielessä edes osin. Pitäisi kaivaa Pikkujättiläiset kirjahyllystä ja googlettaa villisti, mutta kun pääkopan on vallannut turha nöyhtä. Kuvakin on repost.

Elämäni eläin, Toki

                  Tollo, Urpo, Herra Hoo, Toope, Touho, Tohelo, Tokiloinen, Lurttu, Tågen, Turri.

Tyhmä kuin saapas, kiero kuin korkkiruuvi. Maailman paras sheltti, jolla on kylän komein turkki ja laskeutumattomat kivekset. Toki rakastaa vieraita, varsinkin mummoa, mutta pikkuveljen nimen kuullessaan se nappaa salamana puruluunsa turvaan. Toki tuntee sanat nakki ja hammasharja ja se rähisee isoille koirille vasta kun ne ovat päässeet tien toiselle puolelle. Ottaa turpaan myös kissalta.

Toki se on söpö.

Nyt on paha

                                                    

Miksi pahimmat pelot ja hartaimmat toiveet ovat yksi ja sama asia ja käyvät vielä toteen? Laskin alleni ja syljin syliini, kun sain tietää saaneeni opiskelupaikan Högskolan i Boråsista. Voi ei ja ei voi olla totta.

Tuntuu huijaukselta päästä sisään kouluun ilman pääsykoetta ja haastatteluja. Olen varma, että kysessä on vuosisadan kusetus tai vähintäänkin pahemman luokan arviontivirhe. Minäkö osaisin opiskella ruotsiksi kun äidinkielelläkin tekee tiukkaa? Minäkö muuttaisin yksin ulkomaille kun en uskalla kiivetä yksin edes vintille? En todellakaan osaa, pysty enkä kykene. Hei kamoon, se hakemus oli pelkkä läppä!

Silti, mitä helvettiä nyt nössöän? Tätähän olen aina halunnut! Menetettävää? Ei mitään. Paitsi ehkä päämäärätön olen maailman säälittävin nolla -vuosi numero n. Ahdistaa ja itku tulee ihan varmasti, mutta syy olisi kerrankin - ei se, etten uskalla - vaan se, että yhyy, uskalsin. Ja jos kauhuskenaariot käyvät toteen ja minut a) nauretaan pihalle ensimmäisenä päivänä b) en saa yhtäkään kaveria c) koulu on täysi pilipalioppilaitos ja d) jään asunnottomaksi ja ilman ruokaa, niin maitojuna kulkee.

Nyt on hyvä.

Mitä tarttui mukaan

Jotkin pienet sivukirjastot ovat ihan hyödyttömiä. On tuskaista ja äärimmäisen turhauttavaa päätyä sellaiseen etsimään luettavaa, kun hyllyillä pölisee lähinnä Päätaloa ja muuta kansanperinnettä. Sitten on niitä sivukirjastoja, joiden valikoimassa on vain créme de la créme ja joiden ovista en tahdo mahtua reppuineni ulos.

Silläkin uhalla, että kuvaton postaus lukemattomista kirjoista on yhtä inspiroiva kuin kuvat sängyllä rötköttävistä ostoksista, tässä päivän löytöni. Myönnän, että lähti lapasesta:

J.R.R. TOLKIEN, TARU SORMUSTEN HERRASTA

Nyt hävettää. En löydä oikeutusta sille, miksen ole jo lukenut. Kymmenen vuotta sitten jämähdin prologiin ja luotin 12-vuotiaan "tylsääää, en tajuu" -tuomioon vielä aiemmin tänäkin päivänä. Nyt kun olen kuronut umpeen valtavaa sivistysaukkoani viidenkymmenen sivun verran, en voi kuin tuntea häpeänsekaista riemua siitä, että koko Tolkien-maailma on minulle vielä ihan uusi ja tuntematon.

HELEN HEGEMANN, AKSOLOTLI YLIAJO

Tämä romaani kuulemma ravistelee. Sehän nähdään.

TOVE JANSSON, NUKKEKAAPPI

Ei vaadi selittelyjä. Tove Janssonin novellit kuuluvat kesään ja elämään ylipäänsä.

LIONEL SHRIVER, JONNEKIN POIS

Shriver vangitsi minut puolelleen Poikani Kevinillään, joten eihän tätäkään nyt voinut hyllyyn jättää .

MIKKO RIMMINEN, PUSSIKALJAROMAANI ja ERLEND LOE, HILJAISET PÄIVÄT NIGELLAN LUMOISSA
Nämä loistoromaanit pitää saada loppuun. Loe ja Rimminen ovat molemmat älykkäitä ja omanlaisiaan kuoliaaksinaurattajia. Olen nämä molemmat kirjat joskus aloittanut, mutta tyypillisesti lainattuani silmilläni, uhraamatta ajatustakaan sille, etten ehkä ehdi kahden viikon bestseller-laina-ajalla lukea kuutta nidettä, työ on kesken. Nyt lainat saa jo onneksi uusia.

Viimeisenä mustana hevosena lainasin kirjaston lukupiirikirjan ARAVIND ADIGAN VALKOISEN TIIKERIN. Kansikuvan perusteella ja siksi, etten ole ennen lukenut Intiasta.

Nyt luen ehkä auringonnousuun.

Ren kærlighed til KBH

 Suomalainen ja ruotsalainen lähtivät Tanskaan. 

Näppärästi lähijunalla Köpikseen ja illaksi kotiin, mikä sopii hyvin tämän tason seikkailumielille. Muutamassa tunnissa ehti  nähdä Nyhavnin väritalorivin ja maistaa tanskalaista voileipää. Pientä merenneitoa ei kerennyt katsomaan, mutta Close Enough -versio istuskeli puistossa. Tivoli ja uudet bosat jäivät myös ehkä ensi kertaan.

Roskausvaatteet

Teksti sisältää avautumista, joten lukekaa.

Näinä yltäkylläisyyden aikoina kun pallomme peitty romuun ja rätteihin luulisi, ettei omistamisesta tarvitsisi järjestää niin hirveää haloota. Ymmärtäisin, jos isotäti, joka sai joululahjaksi "Jussin vanhat luistimet, mutta uudet nauhat!" olisi huudellut materialismionnellisuuttaan pitkin internettiä, mutta nykylikat, joilla on kolmet uudet luistimet kuussa ja sadat nauhat päälle?

Lukulistani tyhjeni juuri muutamasta älytöntä ostoshysteriaa lietsovasta blogista, joissa shopailureissu viikossa on sääntö eikä poikkeus. "Oho, hups, tällanen tarttu mukaan! hihi!" Hakeutukaa hoitoon sairautenne kanssa. Minulle on myös ihan sama raahaako joku jo ennestään tursuavaan vaatekaappiinsa mekkoja mekkojen perään Ginasta tai kirpputorilta. Second Hand ei ole lieventävä asianhaara, jos tulos on sama: inhomaterialismia ja liikaa turhaa vaateroskaa.

Jotain sielussani sammuu joka kerta kun luen pakkohankinnoista ja uusista rakkauksista kun puhutaan vaatteista. Miksi? Miksi? Miksi? Joku voisi sanoa, etten vain ymmärrä muotia, enkä totta vie ymmärräkään. Muoti on minulle niitä nälkiintyneitä akkoja kompastelemassa lavalla iso tuuletin päässään ja karhunraato kainalossa ja siitä sitten katsotaan, mikä on juuri nyt IN. Tai oikeastaan, mikä on juuri nyt jo menossa pois muodista uuden paskan tieltä. En siedä sitä, että typerien muotipellejen tuulesta temmatut teoriat vaikuttavat omaan ajatteluunikin niin, etten muka enää voi vetää jalkaani SoWhatin-skeittikenkiä ja nappiverkkareita.

Jos aatteitaan ja persoonallisuuttaan ei voi julistaa, ellei joka viikonpäivälle ole vetää niskaan uutta takkia, voi ne aatteet puolestani haudata.

Toivoo nainen, jonka vaatekaapissa on kaksi tyhjää hyllyä ja jolle riittää kuusi henkaria. Ihan yllin kyllin kamaa siinäkin.

Löysin sielunveljen

                                             Trivial Pursuit -korttikaan ei tiedä mistään mitään.

Puss, Ystad

Olen taas löytänyt uusia niemiä ja notkelmia, joista voisin hankkia rinnakkaisasunnot sitten kun ratkaistuani patalaiskuuden ja rahanhimon paradoksin olen rikas. Olen muuten valmis jättämään päivätyöt väliin koko loppuelämäksi ja keskittyä bloggaamiseen, jos jollain taholla on esittää kilpaulukykyinen tarjous. Ruotsin maabrändityöryhmältä voisi jotain heruakin, sen verran helvetisti maalänttiänsä olen tässä blogissa, ja elämässä yleensä, hehkuttanut.

Eikä lopu svedupelleily vielä nytkään, siis asiaan eli Ystadiin. Mitä hittoa, onko tällaistakin! Luulin junasta hypättyäni pudonneeni jonkin Astrid Lindgrenin romaanin sivuille. Oli mukulakivikujia, värikkäitä pikku taloja vieri vierssä, vanhanaikainen Volvo ajelulla ja hymyilevä jäätelökauppias. Niin söpöä. Kaupungin kirkko on rakennettu 1200-luvulla ja 1400-luvulta oleva talo on yhä tukevasti pystyssä. Vähän eri meininkiä kuin surullisen yleisissä puretaan kaikki vanha ja betonia tilalle -kaupungeissa.

Skåne sneak peak

Eeppinen sluibailu Sveamamman helmoissa jatkuu. Koska seurueemme koostumus on 50% köyhiä 

ja 50% pihejä, pyrimme liikkumaan paikasta toiseen ilmaisella kesäbussilla. Tänään ajelimme reilun 

tunnin ympyrää välttääksemme kastumisen kaatosateessa. Samalla ikuistin näihin ilmiömäisiin 

valokuvataiteen mestariotoksiin vähän pakko vierailla kun sää sallii -maisemia. Kuvissa muun muassa 

ranta, jolta näkee Tanskaan ja viikinkihauta.

Livet leker, niin minäkin

Kulttuurishokkia kulttuurishokin perään. On hyvin vaikea tottua ja luottaa siihen, että autot päästävät jalankulkijan tien yli. Siis ihan joka kerta, vaikka kuinka tollona seisoisin puskanperällä valmiina antamaan isommille tilaa. Eikä tarvitse nöyristellen kiitellä ja huiskuttaa kädellä (mitä en muuten tee Suomessakaan, senkin mulkkukuskit) koska se on laki. Ja on tietääkseni Suomessakin, tosin hyvin vähän noudatettu.

Uimahallissa puolestaan puolet aikuisten altaasta on varattu LEK-kyltillä. Kuntouimarit saivat pulikoida silleinä suolassa kun kaksi aikuista lasta täytti altaanpuolikkaan uimamakkaroilla ja -renkailla, pomppi veteen altaan laidalta ja sukelteli hippaa. Silkkaa mahtavuutta.

Kaiken lisäksi ICA Maxista sai neljä pussia Ahlgrens Bilar -jultilbehörejä kymmentä kruunua vastaan. Siis niitä heleänvärisiä autokarkkeja, mutta special editionina eli wunderbauminmuotoisina. Nämä karkithan maistuvat ihan saippualta ja hammastahnalta, mutta karkeilla saa leikkiä, joten heittäydyin taiteelliseksi. Nauttikaa.

Sverige, Sverige älskade vän

 Hirveää houhotusta prinsessahäistä. Kuka suunnitteli puvun? Kuka rakensi kukkalaitteet? Mitä tähän sanoo kungen? Ketä kiinnostaa?

No ei minua, mutta pitihän häät nyt nähdä. Siltikin, vaikka kaikki siniverisistä ihanan Mark Leevengoodin kukkaliiviin on aika naurettavaa. Tukholman saariston tuulet ovat kaukana, mutta prinsessakakku maistui Skånessakin. Tai olisi maistunuti, jos se ei maksaisi yli sataa kruunua per säälittävä pakastekappale. Aurinko paistaa, elämä hymyilee ja juhannussalkoja jo pystytetään.

P.S. Se, jonka mielestä Ruotsi ei ole eksoottinen matkakohde, puhuu sontaa. Järjestetäänkö Suomessa muka Astrid Lindgren -pannukakkujumalanpalveluksia?

Onko juntinpaa?

Pikkuserkku poseerasi auringonlaskussa. Nenä paloi, ja grillissä kärisi Lidlin halpa sianliha. Mikkelin tori oli pullollaan hjuumoripaitaa. Näiden lisäksi Vain elämää -kuvaukset, Splash, Sisustussuunnittelua Honkkarin Wanhoilla esineillä ja radio Nova.

Tästä on hyvä jatkaa Kööpenhaminaan. Tai siis Kävlingeen.

Karkkii!

Koetan vähentää karkinkulutustani, siksi nämä Filmtownin sivuilta varastetut inspiraatiokuvat. Olen aina ollut armoton sokerirotta. Parhaat lapsuusmuistoni liittyvät tapauksiin, joissa suurta roolia näyttelivät Lintsin sininen namutalo ja ilmainen karkki sekä Pandan Vaajakosken tehtaan maistiaissammiot. Hampaani olivat rei'illä varmasti jo ennen puhkeamistaan, sillä kun karkkipäivä ei ollut joka päivä, imeskelin makeannälkääni vaikka siirappia. Puolustuksekseni sanottakoon, etten sentään ole koskaan heittäytynyt vatsalleni huutamaan kaupan makeisosastolla. 

Joskus tekisi mieli. Valikoimaa on aivan liikaa ja kohtuus karkeissa on minule tuntematon käsite. Tahdon kaikkia. Hedelmäpanttereita, kolapulloja, dumleja, vaahtosieniä, vamppyyrihampaita, suklaata, ranskalaisia pastelleja ja ja ja... Fazerin 400 gramman mättöpussit ja Haribon antimet ovat mieleeni, mutta irtokarkit vievät voiton. Ihana, kamala vapaus valita. Mitä suurempi valikoima sen parempi. Ja reilulla kädellä isoon säkkiin. Kerran Tanskassa koin järkytyksen kun viisimetrisen irtokarkkihyllystä sai lappaa vain pienen taskun kokoiseen pussiin. Etelä-Euroopan karamellikulttuuri on tätäkin surullisempi, karkkia syövät vain lapset. Suomi filmivuokraamoiksi naamioituine karkikauppoineen sen sijaan on sokerirotan unelma.

Makealla elämällä on kuitenkin karvas kääntöpuolensa. Kuten sanottu, työnnän karkkia eli mäysää, niin kuin meillä sanotaan, kaksin käsin suuhuni, vaikka jo kourallisen jälkeen tulee paha olo ja ällötys. En enää joka kerta joudu tappelemaan herkuista pikkuveljen kanssa, mutta  syö, tai se syö -vaisto elää minussa silti edelleen vahvana. Tämän vuoksi tapoihini ei  kuulu herkkujen säästäminen ja kiskonkin kaiken kerralla ihan vain varmuuden vuoksi. Sitten voinkin olla taas viikon ilman ennen seuraavia övereitä. Juuri nyt namihammasta kolottaa jälleen, mutta ajattelin tällä kertaa voittaa himoni mielikuvaharjoittelulla. Karkkikuvat saattavat aluksi tuoda houkutusveden kielelle, mutta hetken katselemisen jälkeen alkaa hampaisiin muodostua tuttu imelä lima. Kirkkaina kirkuvien värien takana vilisee  E-koodeja ja atsovärejä. Suussa natisee liivate ja hammaspeikot rellestävät. Ei tee enää mieli karkkia. Olisikohan pakkasessa jäätelöä?

Kuvat: http://www.filmtown.fi