Elämän merkkipaaluja

Kuuntelin itsenäisyyspäivän kunniaksi heti aamulla Nälkämaan laulun. Paha mielihän siitä tuli.

Ensinnäkin:
missä on ryhtisi, kunnia, työ? 

Mutta varsinkin:
Meidän on uudesta luotava maa,
raukat vaan menköhöt merten taa! 

Hyvää itsenäisyyspäivää myös meille merten taa menneille raukoille.

Näin (joulu) meillä III

Pikkujoulu on peruttu, Ruotsista ei löydy luumuhilloa! Onko näin ollut aina, vai poistettiiko natsiyhteyksinen hillo kaupoista vasta sen jälkeen kun joulutortut viime vuonna tuomittiin antisemitistisiksi?

Ruotsalainen joulu on muutenkin aika koomista aikaa. Luciasta ei muuta kuin debatoida. Pari vuotta sitten tummaihoinen Lucia kuohutti tiettyä kansanosaa ja kuohunta kuohutti vastapuolta. Kun etnisyysyydestä päästiin, alkoi pohdinta siitä, saako Lucia olla poika. Koko joulu tuntuu olevan yksi problemaattinen miinakenttä, kaikesta kun voi joku mielensä pahoittaa.

Ei sillä, samanlaista keskustelua ja ihan kaikesta käydään täällä ympäri vuoden. Telkkarissa pyöritetään kuukautisaiheisia ohjelmia, koska joku jossain keksi, ettei menkkoja käsitellä medioissa tarpeeksi. Patriarkaalisuutta nähdää sellaisissakin sanoissa kuten pyssla (askarrella) ja naisten itsetyydytykselle etsittiin uusi termi, jotta "itsensä naiseksi määrittelevät tai vaginalliset henkilöt" jotka eivät koe jo olemassa olevia sanoja omikseen, saisivat rauhan. Tavallaan tämän poliittisen korrektiuden lähes uskonnonomainen vaaliminen on yksi asia, joka tekee Ruotsista niin sympaattisen. Asioista täytyy toki keskustella ja näkökulmia ottaa huomioon. Mieliä ei pidä tietentahtoen pahoittaa ja niin edelleen, mutta välillä kyllä hymyilyttää.

God ju- eiku God helg!

Joulu, joulu joulu

Näin joulukuun jo alettua kehtaa alkaa puhua joulusta, vaikken näekään ongelmaa siinä, että joulu alkaa joka vuosi vain aikaisemmin. Alkakoon vaikka maaliskuussa! Joulunodotushan on vuoden parasta aikaa! Joulu tulla jollottaa on sekin vain ja ainoastaan hauska ja söpö sanonta!

Olen joulun suhteen melko konservatiivinen ja pidän kiinni perinteistäni. Joulusiivous on tehtävä (kiitos, äiti), omatekoiset laatikot on oltava (kiitos, mummo) ja aito kuusi hommattava (kiitos, faija). Haluan olla jouluna kotona, syödä suklaata ja kuunnella joululauluja samoilta levyiltä kuin vuonna 1994. Vaikka olen kulutuskriittinen pihi pakana, otan joulussa ilolla vastaan niin Jeesuksen kuin kaupallisen hapatuksenkin. Kinkkuun en koske, mutta kyllä sekin jouluun kuuluu.

Vaivun usein jo tapanina joulunjälkeiseen masennukseen, jos on noustava peiton alta lahjakirjojen ja suklaarasioiden luota arkiseen aherrukseen ja ruokavalioon. Siksi onkin hyvä aloittaa jouluilu hyvissä ajoin ja pitä joulumieli korkealla, jotta saan joulusta tarpeekseni.

♥

Jag vill leva, jag vill dö i Norden

Kun eilen tulin ensin junalla Ruotsista Tanskaan ja lensin sitten norjalaisella lentokoneella Suomeen mietin jälleen, kuinka paljon pidän Pohjoismaista. Islantikin on varmaan tosi kiva. Näistä pienistä kansoista ja hassuista kielistä. Merestä ja metsistä. Ristilipuista, yhteistyöstä. Kalmarin unioni!

Ei haittaa, että jo neljältä on pimeää tai ettei ilman takkia pärjää kuin ehkä kaksi kuukautta vuodessa. Janten laki ja hallittu melankolia on pelkkää plussaa. Täällä ei vöyhötetä liikaa mistään, allt är precis lagom. Täällä on satumaisen kaunista, hauskaa ja turvallista. En lähde täältä mihinkään.

Perjantaikarkit

Olen karkkilakossa, joten kävin kirjastossa. Tarkoituksena oli löytää jokin kirjallinen karkinkorvike sokerihampaan kolotukseen ja tähyilin tietenkin karamellinvärisiä kirjoja. Karamelliväriset kirjathan ovat usein naisten kepeää hömppää, ja naisten kepeä hömppä on lähes poikkeuksetta kuraripulia. Ohitin siis suosiolla Kinsellat ynnä muut, ja valitsin Riikka Pulkkisen chick lit -tuotoksen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän.

Suhteeni Riikka Pulkkiseen on muuttunut lukioaikojen suuresta ihastuksesta keskisuureen vierastukseen. Pulkkinen kirjoittaa kauniisti, liiankin. Vieraan luettuani oli vedettävä viikko korjaussarjana Iijoki-sarjaa, koska utuisina haipuvat ikuisuudet ja lantiokaarien ääreydet aiheuttivat armottomasti jyskyttävän ihkukrapulan.

Raja, Totta ja Vieras ovat ajoittain raivostuttavan herkästä kielestään huolimatta kuitenkin kelpo tarinoita. Iiris Lempivaarassa taas en näe mitään ideaa. Tarina on tylsä, keskivertoa parempi deminovelli enkä aisti väitettya satiiria tai parodiaa missään. Vai tekeekö satiirin jo pelkästään se, että pöntön naishömpän on kirjoittajanut Pulkkisen Riikka? Ei minusta.

Pieleen siis meni. Onneksi lainasin muutakin. Pajtim Statovcin tuore Kissani Jugoslavia on myös karamellinpinkki, mutta vain kansiltaan. Luin romaanista kotona ensimmäisen sivun ja löin kirjan kiinni. En voinut lukea enempää, koska kirja vaikutti niin hyvältä.

Ei makeaa mahan täydeltä ja yhtä kyytiä.

Paikoillanne

Viimeksi puhuin ruuasta, nyt liikunnasta ja ikävä totuus on, että suhteeni molempiin on aika lailla viturallaan.

Olen vihannut kaikenlaista hikoilua ja höntäilyä niin kauan kuin muistan. En halunnut pienenä balettitunnille, ratsastamaan, jalkapallotreeneihin tai yleisurheilukentälle. Uimakoulussakin kävin lähinnä itkemässä kunnes äiti antoi luvan lopettaa. Pikkuveljeni ui ja pelasi tennistä, mutta minä kävin kuvataidekoulua, koska yhdistin liikuntaharrastukset inhottavaan komenteluun ja kilpailemiseen. Piirtäminen sen sijaan oli kivaa, siitä sai vain ystävällisiä ohjeita eikä ollut pakko kehittyä suomenmestariksi. Kunhan tuhersi. Mikä parasta, ei tullut hiki.

Sama meno jatkui isompanakin. Koululiikunta oli pahempaa kuin matematiikka. Kävin yliopiston salilla ja jumpissa noin vuoden, mutta vaikka siedin jo vähän paremmin pirtsakoita "jaksaa, jaksaa" -huutoja, häiriinnyin muista ihmisistä. En kehdannut ähkiä naama märkänä siinä kaikkien edessä, joten tyydyin lähinnä heiluttelemaan raajojani, en vetämään täysii. Sitten lopetin senkin.

Tässäkin asiassa on se "haluisin, mutku.." -aspekti, joka vaivaa minua vähän kaikessa. En halua mennä liikunnan takia vararikkoon, en halua juosta,  en halua, että kukaan komentelee, en halua, että kukaan ylipäätään näkee, enkä halua, että minulla on käytössäni tekosyitä olla tekemättä mitään. Onneksi minulla on mahassa hieman, mistä nipistää, sillä maaginen hyvä olo ei toimi minulla motivaattorina. Tunustan, että rehkimisen jälkeen olo on hyvä, mutta jotenkin sitä tykkää enemmän niistä jutuista, jotka antavat hyvän olon heti kättelyssä eikä vasta tunnin tuskan jälkeen.

Tällä hetkellä ainoa lajini 200 metrin kauppamatkan lisäksi on blogilates-pilates, jota saan tehdä yksin Youtubesta omassa kämpässäni ilman varusteita ja milloin huvittaa. Kuten todettu, tottelen mielelläni, mutta olen äärimmäisen herkkä komentelulle. Jos joku huutaa minulle painoja nostellessani, että nyt et perkele luovuta, luovutan saman tien ja heitän kahvakuulan huutajan otsaan. Youtube-pilatesohjaajani ei komentele, hän kannustaa. Jos hän komentelee, voin laittaa äänet pois, teeskennellä etten kuullut ja luovuttaa ilman, että kukaan huomaa.

Helvetin keittiö

Haaveilen täydellisestä suhteesta ruokaan ja syömiseen. Laadukkaiden raaka-aineiden arvostamisesta, omasta toimivasta ruokafilosofiasta. Järkevästä, muttei tiukkapipoisesta ruokavaliosta. Siitä, että ruoka olisi minulle simppeli juttu, koska kuulun niihin onnekkaisiin, joille se on mahdollista olla sitä.

En ole koskaan ollut syömättä laihtuakseni, mutta olen ollut syömättä laiskuuttani, pelokkuuttani ja piheyttäni. Olen kärsinyt mieluummin pienestä nälästä kuin lähtenyt kauppaan ja sen jälkeen keittiöön.

Niin, se keittiö. Kotini kyökki on kamala paikka ja olen vuoden aikana kehittänyt sitä kohtaan jo kohtalaisen suurikokoisen kammon. En haluaisi aina syyttää ympäristöä omista päänsisäisistä höperyyksistäni, mutta onhan se nyt aika ankeaa jakaa keittiönsä kolmenkymmenen hengen kesken. Viidestä uunista kaksi on rikki, afrikkalaistaustainen kämppis hauduttaa hajusta päätellen näädänraatoja, joku soittaa kännykästä Markooliota, sietämätön sairaahoitajakämppis kertaa taas kerran kovaan ääneen ravintotieteitä ja niin edelleen. En yksikertaisesti osaa nauttia ruuasta tai sen laitosta näissä olosuhteissa.

Toinen ongelma on se, että vaikka kuinka unelmamaailmassani nauttisin päivittäin viisi monipuolista ja terveellistä ateriaa, en tee sitä. Syynä ei ole syömishäiriö, ajanpuute eikä rahakaan, vaan se, etten jaksa. Itselleen kokkaaminen on tylsää, koko ajan ei ole nälkä ja sairaanhoitajakämppiksen lisäksi ravintotietoutta pursuaa jokaiselta muultakin suunnalta. Kun toisaalta ei saisi ja toisaalta pitäisi syödä sitä ja tätä. Vähentää yhtä, lisätä toista ja päin vastoin.

Katselen reseptejä. Ei minulla ole seesamöljyä, polentasuurimoita, misotahnaa, siitakesieniä tai edes kanelia ja uunivuokaa! Missä oikeasti yksinkertaiset ruokalajit, jotka eivät ole makaronia ketsupilla eli hiilarihöttöä ja täyttä paskaa? Sitä saattaa turhautua ja vetää illalliseksi laatikollisen kookospalloja. Ja toivoa, että voisin elää ruokailun korvaavilla pillereillä siihen asti kun saan oman keittiön ja syömäseuraa.

Onneksi olen sentään ymmärtänyt ulkoistaa lounasruokailuni korttelin toiselle puolelle eli koululle. 52 kruunun hinta oli mielestäni suuri opiskelijalounaaksi, mutta mielenterveydestä se ei ole paljon. Olen saanut jopa lounasseuraa, ja Hell's Kitchenissä täytyy valmistaa päivittäin yksi ruokalaji vähemmän.

Nuortenhyllyllä

Voivottelin luokkakaverille, ettei ole ollut aikaa lukea kirjoja. Sitten otin ja luin kaksi kirjaa vielä saman päivän puolella. Ratkaisu ei ollut Facebookin sulkeminen, vaan kirjaston nuortenhylly.

Tähtiin kirjoitettu virhe
John Green

Hype John Greenin syöpäsairaiden nuorten rakkaudesta kertovan romaanin Tähtiin kirjoitettu virhe ja samannimisen elokuvan ympärillä on jo hyvän aikaa levinnyt aggressiivisesti internetissä. Hehkutukselta ei ole voinut välttyä, joten pakkohan se oli tarkistaa, että mistä oikein puhutaan.

Ei tämä nyt ihan totaalista syöpää ollut. Silti petyin jo ensisivuilla, joilla tekijä muistuttaa, että kirja on fiktiota: "Romaanit ja lukijat eivät hyödy siitä, että tekstitä yritetään löytää mahdollisia tosiasioita. - - Arvostan yhteistyötänne tässä asiassa." Jaa, miksi tämä sepustus sitten pitäisi lukea? En minä tee kanssasi yhteistyötä, herra kirjailija, vaan toivon sinulta tarinaa, josta löytää mahdollisia tosiasioita. Ymmärsin, että Green viittaa tässä harrastamaansa lääketieteen faktojen venyttelemiseen, mutta kamoon. Selittely vie fiilikset.

Fiilikset vei myös ylimitoitettu filosofinen höpinä muun muassa vertauskuvallisuudesta sekä tarinan liian nopea eteneminen (vai oliko tämä kenties syövän vertauskuva?) En ehtinyt oikein mukaan ja tulos on ihansama-suhtautuminen päähenkilöiden kohtaloihin. Dialogikin tökkii (syyttääkkö suomentajaa?) Periaatteessa kasassa oli kaikki riipaisevuuden ainekset, mutta ne lässähtävät Greenin käsittelyssä.

Valoa valoa valoa
Vilja-Tuulia Huotarinen

Kun romaanin, jonka on kirjoittanut Vilja-Tuulia-niminen nuori naiskirjailija, nimi on partitiivissa ja aiheena tyttörakkaus, on kasassa puolestaan katastrofin ainekset. Kirjallinen katastrofi kuitenkin vältettiin ja pidin Valosta paljon Tähtiin kirjoitettua virhettä enemmän. Rakkaus ja kuolema ovat teemoina myös tässä romaanissa, mutta toteutus on huomattavasti tyylikkäämpi ja koskettavampi. Huotarinen onnistuu mielestäni siinä, missä Green epäonnistuu ja päähenkilöiden vuoksi tulee paha mieli.

Romaanin rakenne on kiinnostava, kertoja selittää kirjoittamistaan ja kertailee kirjoituskurssien ohjeita vain ollakseen noudattamatta niitä. Myös kieli on raikasta. Vitut ja paskat eivät aiheuta myötähäpeää kuten niin kovin usein kun sedät ja tädit yrittävät olla koleita. Tällaisten kirjojen perässä saatan eksyä nuortenhyllylle toistekin.

Göteborgskan har sin charm, men när en flicka talar skånska e de nåt som gör mig så varm

Inhosin pitkään skånen murretta sydämeni pohjasta. Tuo puuroisa örinä oli korvissani sata kertaa pahempaa kuin Helsingin ruotsinkielisten teinien sinänsä näppärä, mutta monia raivostuttava "ska vi köpa karkki och siideri?" -ruotsi.

Skåne kuului vuoteen 1658 asti Tanskaan ja sen kyllä kuulee. Kun saavutaan etelään, muuttuvat junakuulutuksetkin käsittämättömiksi: njästä Lunn centRRaaaal, därrrrefter Mallme.. Kaupassa ei osaa kuitista kieltäytyä kun kassa tuntuu tuottavan puhetta suussaan kuuma köddabulle.

Jollakin tavalla olen kuitenkin alkanut viehtyä etelän etnolektiin. Skånska on rumaa, mutta rouheaa. Tukholman pojat kuulostavat vellihousuilta skåånelaiseen kovaan jätkään verrattuna. Tyypillinen ruotsalainen blondikaunotarkin vaikuttaa entistä coolimmalta sylkäistessään suustaan va ei de för jävvla mög?! nuuskamällin saattelemana.

Sanon skåånelaisille nykyään mieluummin puhu lisää kuin håll flabben.

Ruotsiin

Olen maani myynyt, mutta en voitani vielä syönyt, koska sitä sai 55 sentillä 200g

Hyggee, Hyggee

Hyrisin jo lentokoneessa kahdesta syystä, koska liput olivat halvat ja koska cabin crew puhui norjaa. Perillä Köpiksessä en hyrissyt enää hinnoille enkä juuri kielellekään, mutta muulle kyllä. Kun kaupunkiopas kehotti että "feel the hygge" ei työ käsketty ollut vaikea täyttää. Oli niin kaunista ja kotoisaa! Taas. Nyt viivyin parin tunnin sijaan viisi päivää, enkä saanut tarpeekseni kuin matkaseurasta.

Jospa ensi kerralla viisi kuukautta ja ihan yksin, syrjähyppy Ruotsista Tanskan puolelle houkuttaa jälleen.

Näinkin voit tavata nettikaverin IRL

Tapasin eilen kahvilassa tytön, johon olen alunperin tutustunut netissä, joten koen olevani riittävän pätevä opastamaan niitä, jotka eivät ole nettideittailua - kaveri- tai romanttisessa mielessä -  kokeneet. Sikäli kuin tällaisia (neandertalin)ihmisiä vielä on olemassa.

Nuorempana ihmisiin netitse tutustuminen ei olisi tullut kuuloonkaan. Internethän oli täynnä vain huijareita ja pedofiilejä, jotka olivat viemässä niin rahat, hengen kuin sisäelimetkin, jos heille sattui paljastamaan oikean nimensä. Nykyään tiedän, että netistä voi löytää vaikka kenet - ei tapahdu kovin harvoin että, tulee armas ystävä pitkin nettiä.

Nyt voisin kirjoittaa pitkän teksin siitä, kuinka ennen oikeaa tapaamista olisi hyvä nähdä toinen webbikamerassa, sopia tapaaminen aina julkiselle paikalle, pitää puhelin valmiina soittamaan äidille tai hätänumeroon ja olla itsekin valmiina poistumaan paikalta, jos tilanne käy uhkaavaksi. Ottaa ehkä vielä joku kaveri mukaan nurkan taakse vahtimaan. Tapasin kuitenkin itse oman ensimmäisen nettikaverini kahden viikon mesettämisen jälkeen Ruotsissa 750 kilometrin päästä kotoa tyhjällä parkkipaikalla iltamyöhällä siten, että deittini piti hallussaan paluulippuani, joka oli varattu kahden viikon päähän ja johon minä olin lähettänyt rahat. En tiennyt tarkkaan hänen ikäänsä tai kansalaisuuttaan ja kuvaakaan en saanut häneltä, vaan Googlesta. Äiti sai tietää aikeistani noin kaksi päivää ennen lähtöä. Vaikka sydän meni särki myöhemmin, reissu oli yksi parhaista koskaan.

Seuraavan nettittun kanssa juttelin lähes vuoden ennen kuin lähdin taas moikkausreissulle lentokoneella. Jos olisin tuolloin uskonut vanhoja oppeja olla tapaamatta miespuolisia ja kymmenen vuotta vanhempia nettikavereita heidän kotonaan, olisin kävellyt yhden nykyisen parhaan ja lähimmän ystäväni ohi.

Eilinen tapaamiseni muistutti parhaiten oppikirjaa. Tapaamispaikkana Rautatieasema, tapaaminen kesti viikkojen sijaan tunteja ja äidillekin oli kerrottu etukäteen. Kivaa oli tälläkin kertaa.

Opastuksen sana siis. Jos olet ikinä lähtenyt tuntemattoman matkaan humalassa, olet ollut suuremmassa vaarassa kuin nettideiteillä. Pidä tässäkin asiassa mielessäsi perusvarovaisuus, mutta älä turhaan sido foliohattua liian tiukalle. Jos joku kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, hän myös on sitä, jätä siis nigerialaiset prinssit huomiotta. Mutta muuten, kannattaa laskea verkot verkkoon, voit yllättyä myös positiivisesti.

Kesä, meri, Leino ja Tove ja kaikki

Hellä heinäkuu on kietonut minut lämpöönsä ja tuonut sielulle rauhan. Meri on aamuisin tyyni ja taivas niin sininen ja niin korkea. Kaupunki ja puutarhat rehottavat elämää, ja tuntuu että pitkästä aikaa niin minäkin. Rehottamisesta puheen ollen, älkää vilkuilko sääriäni.

Eiku, tämä ei ollutkaan Eeva Kolun blogi. (Ei pahalla, Eeva Kolun blogi on tosi kiva!)

Oikeastihan täällä lähinnä vain ahdistaa. Saatanan ihana kesä, joka hulmuaa ohitseni kun raadan töissä perse hikiruvilla. Vapaapäivinä, joita muuten on enemmän kuin peruskesäduunareilla, olen saamaton nauttimaan muuten vain. Liikaa kaikkea, mitä voisi tehdä, ah ja voih. Lueskelen Leinoa ja odottelen ankeaa syksyä kun saa taas hyvällä omallatunnolla marista. Pääsisipä jo Boråsiin, rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva.

No ei nyt ehkä ihan näinkään. Olen fiilistellytkin. Kävin Uunisaaressa katselemassa horisonttia, Mustasaaressa lampaita. Törmäsimme Hietalahdessa hauskoihin hihhuleihin, jotka soittivat ja lauloivat kesäillassa omia biisejään. Lokki paskoi päälleni Kauppatorilla 15 minuuttia sen jälkeen kun olin uhonnut, ettei lokki ole koskaan paskonut päälleni Kauppatorilla. Eräänlainen kesä-Helsingin kaste.

Panttaan edelleen käyntiä Tove Janssonin näyttelyyn, mutta kävin ostamassa Ateneumin kaupasta seinälleni julisteen, josta Tove katsoo minua vakavan lempeästi kuin sanoen "skärp dig." Koitan heilua vielä ja tarttua hetkehen kiinni.

Ei auta itku syrjintäasiamiehelle

http://yle.fi/uutiset/alkoholisti-heikki_ruotsalaisessa_lastenkirjassa_arsyttaa__isoaiti_ilmoittanut_syrjintaasiamiehelle/7329999

Taas on Suomen valittua kansaa svedupetterien toimesta  haukuttu juopoiksi, kun lastenkirjassa esiintyy Heikki ja kaljapussi. Tasa-arvovaltuuttettu! Rasismi! Rasisimi!

Minä kysyin aidolta ruotsalaiselta, onko asian tosiaankin näin, ovatko suomalaiset muka oikeasti ruotsalaisten silmissä puistossa puukkoineen makaavia alkkisjuoppojunkkareita?

Vastaus: Ja. Vodka och Sauna.

Don't even like the nine to five

Kotona on mukavaa, mutta kunpa saisikin olla vain kotona. Pari viikkoa työelämässä ja taas huomaan, että ei tämä nyt oikein ole minun juttuni.

Pahimpia ovat aamut. Vaikka herään usein ilman kelloa, ei syy ole virkistävät ja juuri oikeanmittaiset yöunet vaan myöhästymisen pelko, joka havahduttaa hereille ensimmäisen kerran jo muutaman tunnin päästä nukahtamisesta.  Lähden bussipysäkille rähmänsekaiset kyyneleet silmissäni, koska ei jaksa ja ahdistaa. Palaan iltapäivällä kotiin jalat sohjona vain todetakseni, että kohta on pakko mennä taas nukkumaan. Koeaika ja madollisuus lähteä koska vain läiskimään lohduttavat. En kuitenkaan kehtaisi itse heittää hanskoja tiskiin ja sanoa heipparalloja, koska tulin haastattelussa kehuneeksi satuolentoa, korkeaa työmoraaliani.

Hellin salaa mielessäni ajatusta potkuista. Tai siitä, että hyppään ruokatunnilla ruotsinlaivaan ja heitän simkortin mereen. Laskeskelen rahojani ja vaihtoehtojani: onko tässä niin henkilökohtaisessa kuin kansallisessakin taloustilanteessa varaa ottaa hatkoja kivenalaisista työpaikoista?

Ei ole. Pakko jaksaa vielä puolitoista kuukautta. Ylimääräisistäkään vuoroista ei kehtaa kieltäytyä, koska rahaa olisi saatava, että voi sitten syksyllä elää vähän leveämmin. Silti työn rankkuus, tylsyys ja likaisuus vetävät mieltä matalaksi. Kenellekään ei kerkeä jutella, eillei sitten joku ylempi taho tule antamaan negatiivista palautetta. Yksin olet sinä mopinjatke roskapussiesi keskellä yksin. Tässä ja nyt vannon, että tämä on viimeinen siivouskesä.

Vielä viime vuonna homma tuntui kaikessa kaameudessaan suhteellisen ok:lta. Sain tehdä omaa duuniani ja lähteä sitten himaan. Nyt malja läikkyy kuitenkin jo yli. Kyllästyttää kiire, komentelu ja se, että hygienista viis kunhan vessapaperi on taiteltu. Viledan rasvarättiin tai paskaharjaan en tartu työn puolesta tämän kesän jälkeen enää koskaan. En kuivata käsiäni näkkileiviksi lakananvaihdossa, en täplitä ranteitani mustelmille rullakoita työntäessäni, en huikkaa housekeepiiing ovien takana enkä kerää käytettyjä kondomeita kattolampuista.

Tulkoon Siwan kassa, tulkoon mansikanmyynti tai jäätelökioski, mutta kesätöissä en enää kuuraa. Ja pidän huolen, että opinnot jatkuvat tästä iäisyyten, jottei tarvitse siirtyä kokovuotisesti leppoisalta koulunpenkiltä raadolliseen työelämään.

DIY MIDSOMMARKRANS

Kukkaseppele on kuulunut ruotsalaiseen kesään ja eritoten juhannukseen kauan ennen kuin mitkään lanadelreyt toivat ne muovisina jokaisen H&M:n hyllyille. Tämä mittumaarin vakiovaruste on hankala ja epäkiitollinen askarrella itse, mutta aina kannattaa yrittää. Hyvää juhannusta kaikille!

Niin hyvää paskaa

Paperimedian ja journalismin rappiosta jo tiedettiin, mutta en tiennyt, että lehdet voivat olla näin huonoja. Jäin Ruotsissa pienimuotoiseen paskalehtikoukkuun kun ostin ensin lähinnä vitsillä Hänt Bildin, koska se oli halpa ja nämä Ruotsin seiskat eivät olleet tuttuja. Näkökulmasta riippuen hauskinta tai ärsyttävintä oli kansiotsikoiden ja sisällön vastaamattomuus. Lööppi: Victoria juhlii kasvavaa mahaa - "kyllä, olen raskaana" kruununprinsessan kuvalla varustettuna saattaisi saada herkkäuskoisimman luulemaan, että hoviin odotetaan uutta vauvaa. Sisäsivulla kuitenkin paljastuu, että kasvava maha ja raskausmyöntymys ovatkin Vickanin bestiksen. Gwyneth Paltrowin ja Chris Martinin ero on kuulemma yhä likaisempi ja sitaatissa lukee: "Petin Aviciin kanssa" Itse jutussa asianomaiset kuvailevat eroa sopuisaksi ja pettämiskohu liittyy Martinin musiikkibisneksiin, joita hän on puuhaillut Aviciin kanssa oman bändinsä selän takana.

En ole alan ammattiainen tai kovin perehtynyt, mutta ilmeisesti tällainen "lievä" harhaanjohtaminen on ihan ok niin kauan kuin otsikko on edes jollain tavalla totta. Ostin lehtiä vain saadakseni naurut mielikuvituksellisimmista ratkaisuista, joilla roskaläpysköjä myydään medialukutaidottomille ja kaltaisilleni nokkelan kierouden arvostajille. Vähän pahaa tekee tukea moista kakkaa, mutta toisaalta arvostan myös paskaa silloin kun se on sitä itseään rehellisesti. Suurimman halveksuntani saa osakseen ledistö (Ilta-Pulut, tämä on teille), joka on olevinaan sisällöllistä, vaikka koko touhu perustuu Tässä tissit, katso kuvat -tason "journalismiin".

De e gött ändå

Ensimmäiset yhdeksän Borås-kuukautta alkavat olla takana. Tässä pitäisi mielestäni kirjoittaa kuinka nämä kuukaudet ovat antaneet minulle mielettömästi mahtavia kokemuksia ja ihania uusia ystäviä, ja kuinka muuttaminen yksin ulkomaille on ollut opettavainen ja rikastuttava kokemus.

No, näinhän ei ole ihan käynyt. Uusiksi kokemuksiksi laskettakoon itsepalvelukassan käyttäminen ja uusiksi ystäviksi erilaiset pussikeitot.

 Jotta emme nyt jäisi näihin tunnemiin, niin on sanottava, että lukuvuosi on ollut mukavakin. Kirjastotäteily ja informaatiotieteet tuntuvat omalta jutulta. Olen ehdottomasti mieluummin täällä opiskelemassa kuin kotona iskemässä päätä seinään milloin suomen kielen, milloin hotellisiivouksen kanssa. Borås on söpö ja Länsi-Götanmaan murre mukava. Stadsbibliotekissa on paras suomekielinen bestånd (en osaa kirjastotermejä suomeksi, såri, t: hurri) ja vaikken läheisiä ystäviä ole saanutkaan, niin viiden minuutin juttutuokiot keittiössä ovat nekin piristäneet - elleivät ole ahdistaneet. Opiskelu on sujunut kielipuolisuuteeni nähden jopa pelottavan hyvin. Jännitän enää vain yhden tentin ja projektityön läpimenoa. Tosin ilman niitäkin minulla on kasassa 49,5 opintopistettä, joiden luulisi riittävän Kelalle, sekä mahdollisuus viiteen uusintakertaan.

Ihan yksinään en ole ollut. Suuri skoonelaista ystäväni on pitänyt kotinsa ja keittiönsä avoimena pienelle epäsosiaalisella ruikuttajalle, joka onkin sahannut väliä Borås-Lund ahkerasti melkein kerran kuukaudessa. Kiitos, Nettbuss 60 kruunun Lund-Göteborg -lipuista (hv, Västtrafiken 120 kruunin Göteborg-Borås -lipuista)  Kiitos myös Albus-kissalle, joka on lievittänyt kissaikävääni olemalla juuri sellainen diivaileva mulkku kuin kissan kuuluu.

Parasta on huomisessa häämöttävä kesähesa ("hesa" ironinen toim.huom.) Vanha tuttu hotellisiivous, jonka lomassa ehtii varmasti myös lomailla. Intoa osallistua Helsingin monipuoliseen tapahtumatarjontaan ja kaikkeen mahdolliseen rientoon on ennenkuulumattomalla tavalla. Parasta on myös se, että tulen kahdeksan vuoden jälkeen asumaan taas lapsuudenystäväni naapurissa. Hade gött Borås, ses i september.

On se söpis

Vierailin toissapäivänä jälleen päiväretkellä Kööpenhaminassa ja aaw. Vaikea edes uskoa, että juna vie kalsasta Malmösta alle tunnissa keskelle Pohjolan ehkä cooleinta kaupunkia. Menin sekaisin yrittäessäni laskea kaikkia Nike Free Runeja, jotka tamppasivat katua ja pyörien polkimia joka puolella. Urban Outfitterissa paloi käpy, koska myyjät puhuivat tanskalaisuudestaan huolimatta toisilleen ja asiakkaille pelkkää feikkiamerikkaa. No eihän se teidän kieli niin kovin korvia hivelevää ole, mutta kamoon. Liian coolia. Ryysin pois kaupasta ja ostin kulahtaneiden napapaitojen sijaan matkamuistoksi punaisen legopalikan.

Reissu oli hyvin samanlainen viimekesäiseen verrattuna. Otin samat valokuvat samoista värikkäistä taloista, söin saman smørrebrødin, enkä jaksanut tälläkään kertaa kävellä Tivoliin tai pienelle merenneidolle. Sää oli yhtä kesäinen ja päällänikin minulla oli sama raitapaita kuin viimeksi. Kotoisaa.

Olen jopa varovasti haaveillut mahdollisesta vaihdosta Kööpenhaminassa. Kalskahtaisihan tuo Københavns Universitet ja  The Royal School of Library and Information Science komealta. Vielä pitäisi miettiä jaksaako, uskaltaako ja haluaako sitä todella. Onneksi ei tarvitse vielä päättää.

Karatea, kesäkeittoa, pioneita

Olen tällaisen haasteen joskus puolittain toteuttanut, mutta kun Henni (tsekatkaa toki blogi!) nätisti pyysi, niin vastaan ainakin hänen kysymyksiinsä.

1. Mitä urheilulajia haluaisit kokeilla?

Minua ei ole koskaan voinut parhaalla tahdollakaan kutsua urheilulliseksi tai edes liikunnalliseksi. Suhtautumiseni eri lajeihin liikkuu lähinnä välillä tylsää pakkopullaa - kidutusta. Erityisesti kaikenlainen juokseminen aiheuttaa vihanväristyksiä laiskanpulskeassa kehossani. Jalka ei nouse, perse laahaa maata ja sydän poksahtaa kuopassaan ensimmäisten viiden minuutin jälkeen.

Kokeilu onkin oiva sana kuvaamaan ”urheilu”harrastuksiani. Tennispalloa on kiva lyödä läpällä kymmenen minuuttia ja salilla istua lähentäjälaitteessa Aku Ankkaa lukemassa ilmaisen tutustumiskäynnin verran. Vedessäkin on kiva lillua hetki, mutta siinä se. Ehkä seuraavaksi haluaisin kokeilla jotakin kampailulajia, jossa voisin purkaa urheiluun kohdistuvia antipatioitani mättämällä toisia turpaan.

2. Mitä söisit viimeisellä ateriallasi ennen kuolemaa?

Jos olisin tietoinen viimeisen ateriani luonteesta, en varmaan haluaisi ahtaa sisuksiini enää mitään. Sen sijaan toivoisin, että olisin edellisellä ja näin ollen viimeisellä ateriallani syönyt jotakin, johon liittyy rakkaita makumuistoja. Ehkä täydellisesti imellettyä kaalilaatikkoa mummoni reseptillä. Tai sitten, että olisin saanut vielä viimeisen kerran maistaa kaikkea hyvää kuten kasvislasagnea, voisilmäpullaa, lohkoperunaa, porkkanakeittoa, raparperipiirakkaa, sitruunasorbettia, vadelmarahkaa, Fazerin sinistä, Vihreää kuulaa, mansikkapirtelöä, kotitekoista pizzaa, euron juustoa, irtokarkkeja, lanttulaatikkoa, makaronisalaattia, jauhelihakeittoa, kaurasämpylää, paahdettua vaahtokarkkia, mansikkakakkua, brownieta, mustikkamuffinssia, kinuskikastiketta, mansikkaa, kirsikkatomaattia, halloumia, uutta perunaa, lihapullaa, perunamuusia, grillisipsiä, popcornia, riisipuuroa, jälkiuunileipää, berliininmunkkia, kookospalloa, bataattiranskalaisia, minttusuklaata ja kesäkeittoa.

 3. Mistä teostasi olet ylpeä?

Yleensä sitä tulee enemminkin hävettyä itseään kuin oltua ylpeä. Monet asiat eivät tunnu ylpeilemisen aiheilta kun samaan kykenisi melkein kuka vain. Toisaalta itsensä ylittäminenhän se on se juttu.

Olen, jos en ylpeä niin ainakin iloisesti yllättynyt, että uskalsin muuttaa Ruotsiin ja että olen läpäissyt kurssini tähän asti. Kielipuolena olisin luullut kohtaavani enemmän vaikeuksia, mutta kai minä sitten olen satumaisen taitava. Tämän lisäksi olen iloisesti yllättynyt myös siitä, että aiemmin mainitsemastani laiskuudesta ja liikuntavihastani huolimatta olen reilun kuukauden jumpannut joka päivä edes hetken YouTuben pilatesvideoiden tahtiin.

4. Haluaisitko poistaa jonkun piirteen itsestäsi?

Periaatteessa en, mutta ainahan sitä voisi olla aavistuksen vähemmän laiska, nolo ja hermoheikko.

5. Mitä ostaisit kukkakaupasta?

En mitään, koska olen saita ja kauniita kukkia saa näin kesäisin pihalta ja äidin puutarhasta. Muutenkin minulla on tapana sadistisesti taitella ja rei’ittää viherkasvieni lehtiä ja täten aiheuttaa niille tuskallinen kuolema, mikäli kastelemattomuus ei sitä ole vielä tehnyt.  Hukkaan heitettyä rahaa siis.

Jos sitä nyt kuitenkin repäisisi ja päätyisi kukkakauppaan ostoksille, niin ostaisin varmaan suuren kasan lempikukkiani pioneja. Pelakuutkin on kivoja.

6. Uskotko horoskooppeihin, miksi/miksi et?

Vastaukseni on perinteinen, en usko, mutta onhan niitä kiva lukea. En usko horoskooppeihin samasta syystä kuin en usko muuhunkaan huuhaaseen kuten enkelihoitoihin ja ennustamiseen. Millä perusteella muka syntymäpäivämme voisi vaikuttaa tumman muukalaisen kohtaamiseen tai kunnianhimomme tasoon? Pakko kuitenkin myöntää, että Ilta-Sanomien horoskooppi on pari kertaa ollut oikeassa.

7. Mitä laulaisit karaokessa jos olisi pakko?

Karaoke on kamalaa. Selvin päin en suostu laulamaan pihahdustakaan, koska epävireisempää ulinaa kuin lauluni saa hakea. Humalassa laulu vain pahenee. Jälleen, jos pakko olisi, niin laulaisin uudelleen Teuvo maanteiden kuninkaan, ootko Henni taas messissä? Ooo-ooo.

8. Mitä haluaisit tehdä seuraavan vuoden aikana?

Nauttia elämästä ja nuoruuden huolettomuudesta. Olen viime aikoina monesti havahtunut kamaluuteen, että kohta elämä kai pitäisi alkaa ottaa vakavasti, mennä kokopäivätöihin, ottaa vastuuta ja ylipäätään tehdä jotain. Vaikka äti nauroi ajatuksilleni ja väitti vastaan, niin tuntuu siis siltä, että nyt ovat käsillä viimeiset hetket sluibailla ja tehdä spontaaneja asioita kun ei ole kolmea lasta ja talolainaa harteilla. Eihän niitä koskaan välttämättä tulekaan, eivätkä ne välttämättä mitään haluamaani estäisikään, mutta jos sitä varmuuden vuoksi kuitenkin pitäisi reissata jonnekin ja syödä karkkia aamupalaksi.

9. Paras paikka matkustaa?

Hyvässä seurassa melkein mikä paikka vain. Hyvän retken voi tehdä vaikka Vantaalla, mutta omia suosikkejani suhteellisen rajoittuneiden matkamuistojeni joukossa on rakas Ruotsi ja Italia. En ole niin rohkea, että uskaltaisin heittäytyä yksin reissuun sohvasurffaamaan, mutta pakettimatkatkaan eivät nekään houkuttele. Nautin erityisesti siitä, jos saan olla mukana paikallisessa elämänmenossa ja siksi, vaikka kaverireissu hostelleineen on sekin kivaa, niin viikko 30 vuotta Roomassa matkaoppaana työskennelleen perhetutun kotona ja opastettavana oli mahtavaa. Tällä hetkellä matkakohde numero yksi on toki kotimaa.

10. Mitä joku isonvanhemmistasi on opettanut sinulle?

Molemmilta savolaisilta mummoiltani olen kuullut lukemattomia letkautuksia, joista ”syö mutti akanajauhosta!” toimi inspiraationa blogin nimelle. Äidinäidin oli tapana loruilla ”hyi hyi Hymölään, Hymölän koirat haukkumaan, kuka sieltä tullee? Paha (lapsenlapsen nimi) räppänä!” kun joku meistä kakaroista soitti ovikelloa. Pappani rauhallisuudesta ja elämänasenteesta tahtoisin oppia. Asialliset hommat hoidetaan aina, mutta mitään ei ole pakko tehdä hampaat irvessä ja otsa rutussa. Vaikkei 58-vuoden avioliito ainoa oikea parisuhteen muoto olekaan, olen silti oppinut arvostamaan myös isovanhempieni parisuhdetaitoja.

11. Mikä on elämässä tärkeintä?

Kai se on se perinteinen rakkaus kaikissa ilmenemismuodoissaan.

Tiedän, mitä luen ensi kesänä

Pari kuukautta myöhässä tulin vilkaisseeksi Ruotsin yliopistojen kesäetäkurssitarjontaa. Voi rähmä, jos olisin ollut ajoissa olisin voinut opiskella Suomesta käsin töiden ohessa vaikka sun mitä. Mutta minä se vaan luudalla lakasen lattioita tili-tili-tilitili-tinttanttaa. Joku pelle on tietenkin haukkunut tällaiset kurssit pilipaliksi ja turhuudeksi, mutta minusta seuraavat kurssit kuulostavat silkalta mahtavuudelta:

HBO:n draamasarjat
HBO:n palkituimmat sarjat esteettisestä, yhteiskunnalisesta ja taloudellisesta näkökulmasta.

Astrid Lindgren kirjailijana
Astrid Lindgrenin "kirjailijuus" ja lastenkirjallisuuden kehitys toisen maailmansodan jälkeen.

Harry Potterin maailma (!!)
J.K Rowlingin tyyli, fantasiagenre sekä Harry Potter -maailma intermediaalisesta perspektiivistä romaanien ja elokuvien kautta.

Romantiikka - rakkausromaanit kolmelta vuosikymmeneltä

Huliganismi ilmiönä

Queerperspektiivi Raamattuun

Egypti
Muinaisen Egyptin historia, uskonto, kirjallisuus ja taide.

Norjan kielen alkeet

Skandinaavinen taide ja design

Sukupuoli kaunokirjallisuudessa

Kulttuuri, identiteetti ja traditiot Ruotsissa

Eläintarhat nyky-yhteiskunnassaEläintarhojen historia sekä kriittinen analyysi tarhojen tehtävästä ja merkityksestä nykypäivänä.

Sosiaalinen media

Maailmassa on niin monta ihmeellistä asiaa, josta olisi kiva tietää lisää. Ensi kesänä sitten.

Katsoin Look Up -filmiä, nyt koskee silmiä

Facebookissa pyörii tällainen "koskettava" filmi, joka maalailee kauhukuvia online-maailmaan jumittuneista ihmisistä, jotka hautautuvat illanvietoissa älypuhelimiensa taakse. Elävät kuin robotit, eivät kohtaa ihmistä. Ja keinut kiikkuvat yksinään kun lapset sörkkivät sisällä iPadia.

Paskaa. Olen väsynyt internetin demonisointiin.

Moni ei ole ikinä ollut niin sosiaalinen kuin internetin aikakaudella. Kun minä menen kouluun, moikkaan muutamaa ja kysyn kuulumiset. Kun olen netissä, vaihdan ajatuksia lähes identtisessä elämäntilanteessa olevan tytön kanssa, jota en olisi ikinä tavannut muualla kuin Demissä. Keskustelen kirjoista, lähetän hauskoja linkkejä veljelleni, jonka kanssa en ilman nettiä puhuisi kuin jouluna ja kesällä. Kirjoitan sepustuksiani blogiin, pelaan tietokilpailupeliä tuntemattomien kanssa ja kysyn äidiltä mustikkapiirakan reseptiä.

Internet on loistava renki, joka mahdollistaa paitsi uusien ihmisten kohtaamisen, myös suhteiden ylläpitämisen. Eikä se, että chattaa Omeglessa, tarkoita sitä, etteikö voisi puhella tuntemattomille myös bileissä. Sama ihminen voi sekä jakaa arkikuvansa Facebookissa että kirjoittaa samasta kahvikupposesta etanakirjeen ystävälleen. Ja entä ne lapset? Kas kummaa, puistoissa käy yhä kuhina ja piltit kiipeilevät puissa ja leikkivät tälläkin hetkellä hippaa ihan offline ja IRL.

Netti ei ole mikään sosiaalisuuden ja "oikean elämän" kuolema, vaan sen lisä, uusi rinnakkainen ilmenemismuoto. Tietysti aina on olemassa niitä, jotka upottavat itsensä täysin virtuaalimailmaan, eivätkä osaa irrottautua. Mutta kymmeniksi vuosiksi huoneisiinsa lukittautuneet korealaismiehet eivät ole sama asia kuin inboxiaan aktiivisesti tarkastava yläastelainen. Kuten suurin osa osaa ottaa lepohetkiä- ja päiviä työstä tai urheilusta, osaa moni myös sulkea läppärin ja kännykän.

Suorana vastauksena muutamaan Cary Turkin videon väitteisiin:

1. "Kun minä olin nuori..." -klisee. Nuff said.

2. Julkisissa liikennevälineissä ei juuri reivattu kanssamatkustajien kesken ennen internettiä ja korvanappejakaan.

3. Se elämän rakkaus ei välttämättä asu naapurissa ja tule vastaan kun hortoilee kadulla, vaan yhteys häneen saattaa löytyä yhtä hyvin Eliittikumppanista, Suomi24:n chatista tai Tinderistä. Ikisinkkua saattaa kuolinvuoteella kaduttaa kun ei tullut kiinnitettyä huomiota internetin pariutumisahdollisuuksiin.

4. Ja kaverille, joka istuu illanvietossa nenä kiinni puhelimessa voi myös sanoa "maa kutsuu" sen sijaan, että itkee asiasta (oi ironiaa) netissä.

Att skrämma skrutt är inte svårt, de faller lätt i gråt, men de är ännu lättare att trösta efteråt

Sosiaalisesta noloudestani on ollut puhetta, mutta jatketaan.

Kun kurssilla piti esitellä kirja, en valinnut Tove Janssonin Kuka lohduttaisi Nyytiä vain siksi, ettei minulla ole muita ruotsinkielisiä kaunokirjoja. Valitsin nyytin, koska se on loistava. Olen lukiessani kyynelehtinyt, koska samastun pelokkaaseen pikku otukseen, joka ryömii peiton alle vinkumaan säälittävyyttään kun ulkona olisi kahdeksan karusellinen bileet, ilmapalloja ja ilotulitus.

Runosatu on kaikin puolin ihana, erityisesti alkuperäiskielellä, vaikka Kirsi Kunnaan suomennos mitä hienoin onkin.

Tove Jansson oli ehkä coolein ikinä. Kuka lohduttaisi nyytiä on ajaton lohduke ja rohkaiseva, mutta lempeä tuuppaus takapuoleen:

Roselynn, you are so silent

Koska ne oppivat, että jos haluaa saada ihan normaalin, mutta hiukan varautuneemman chit chattaamaan kanssaan jostain sukkien pesemisestä, niin otsikon toteamus ei ole se paras mahdollinen jäänsärkijä. Tuon jälkeen sitä lähtee lähinnä entistä hiljaisemampana huoneeseensa kuuntelemaan Jari Sillanpäätä. 

Oon kuka oon, teen mitä teen, enkä puhu koskaan enää kenellekään.

Tunnistan ongelma-alueeni, joka on nimenomaan höpöttely vieraassa porukassa heikoimmalla vieraalla kielelläni. En ole epäkohtelias. Moikkaan, kysyn ja kuuntelen kuulumiset sekä saatan lausahtaa jotakin säästä tai muusta mielen päällä. Mutta, jos mitään sanottavaa ei ole, en sano mitään, vaikka tiedän, että "pitäisi". Tunnen itseni kyvyttömäksi ja noloksi, koitan muotoilla jotain sanottavaa ja sitten joku hieroo häpeän naamaani. Olet niin hiljainen. Aijaa?

Hyväntahtoinen, idioottimainen kommentti vain pahentaa asiaa, samalla tavalla kuin jos punastujalle huikataan tämän olevan ihan punainen. Enkä minä ole hiljainen, olen toisinaan puheripuloiva kälkättäjä, jolle saa sanoa, että olepa hiljaa. Joten. Arman, shut the fuck up.

Suuri Helsinki-illusionini

Bentsiini. Valoreklaami. Gramofooni. Troopillinen elokuu. Huulimaalipuikko!

Lukisin Waltaria jo ihan vain näiden sanojenkin takia. Äiti nauroi kun sanoin, että luen mieluummin aitoja aikalaiskuvauksia kuin kjellwestöjä ja mainitsin Mika Waltarin. Äiti hyvä, en tarkoittanut Sinuhe egyptiläistä. Tarkoitin Waltarin kuvauksia 1920-1930-luvun Helsingistä, kuten esimerkiki romaaneja Appelsiininsiemen ja Suuri illusioni.

Rakastan sitä, miten niinkuin ja sittenkuin on kirjoitettu yhteen, miten ajurit ohjastavat hevosiaan Rautatieasemalla. Soodavesiä, paakkelsseja ja laskiämpäreitäkin.

En ole edennyt kuin muutaman sivun, koska jokaisen söpön sanan kohdalla on jäätävä fiilistelemään.

Toimestani kirjaa: suositellaan kasvuikäisille nuorukaisille. Myös yhtähyvin neitosille.

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa

Sori, Susanna

Kun pari vuotta sitten näin elokuvan Svinalängorna (jonka joku valopää on suomentanut Sovinnoksi) jossain Suomi-Ruotsi -yhdistyksen "pippaloissa" poistuin salista vihan kyyneleet silmissä poltellen ja perkelettä mutisten. Ajatus oli vähän niin kuin: Minun Isämmaan maineen tahrasivat, saatanan rasistihurrit. Vittu. 

Ei auttanut Outi Mäenpään ja Ville Virtasen hienot roolityöt, elokuva osui kuin tylppä kirves sinivalkoiseen sydämeeni. Tarinan opetus kuului, että onneksi tyypillisten suomalaisten juoppovanhempien traumatisoima lapsi pelastuu aikuisena tyypilliseen ruotsalaiseen keskiluokkaidylliin. Koko raina oli mielestäni niin törkeää ruotsinsuomalaisten ja suomalaisten mustamaalaamista, vanhoilla ennakkoluuloilla mässäilemistä, ruotsalaisten paremmuuden korostamista ja silkkaa rasismia, että leffassa uljasta aviomiestä näytellyt Ola Rapacekin alkoi näyttää rumalta. Sikalat-kirjan kirjoittaneesta Susanna Alakoskesta tuli mielessäni suuri maanpetturi, jonka typerää kirjaa en koskaan lukisi.

Noh. Pikku hiljaa vihani laantui, ja viime viikolla Sikalat tuli vastaan kirjastossa. Otin matkaani ja huomaan, että on aika pyytää anteeksi. Romaani on kuvaus luokkaeroista, siitä, miten toisilla on Amerikan-matkat ja oma uima-allas kun toisilla ei ole varaa uimapukuun. Tarina on inhottava kuvaus väkivallan ja alkoholismin pilaamasta lapsuudesta, mutta musta huumori keventää lukukokemusta ja auttaa kohtaamaan surullisen tarinan. Siniristisilmäni eivät aistineet rasismia, kelvottomia ja onnettomia aikuisia löytyi romaanissa myös Ruotsin kansalaisista. Sovinto ja Ola Rapace puuttuivat, minusta parempi niin.

Ehkä elokuvaakin voisi yrittää katsella uusin silmin, nyt kun en enää ole niin herkkä ruotsinsuomalaisiin liitettyjä mielikuvia kohtaan. Varmuuden vuoksi kehaistakoon, että vaikka äidin serkkupoikaa saattaakin tavata viinakaupan kulmalla örveltämässä, minä en ole eläessäni ollut Ruotsissa humalassa kuin kahdesti.

Kamakammo

Kun muutin Ruotsiin kalustettuun asuntoon, muuttokuormani mahtui Nissan Micran takapenkille ja peräkonttiin. Silti mukana oli ihan liikaa. Vaatteistani jätin suuren osan surutta Suomeen, silti huomaan, että laatikoissani lojuu rättejä, joita en ole käyttänyt kertaakaan. Ja miten on mahdollista, että minulla on täälläkin yhdeksän paria kenkiä? Astioita minulla on yli tarpeen, koska syön pakasterasioista. Muki lautanen ja luha olisivat riittäneet mainiosti. 

Ylimääräisestä tavarasta luopumisesta ja kaapejen tyhjentämisestä vaikuttaa tulleen jopa trendi. Epämääräinen sälä nurkissa komeroissa ahdistaa ja tuntuu painolastilta. Kun kamaa on karsittu, olo on vapautunut ja kevyt. Toisaalta kuulostaa taas yhdeltä länsimaisen yltäkylläisyyden synnyttämältä muotihippeilyltä, mutta onhan tuossa perää. Itsekin olen menossa mukaan, kun kaiken maailman rumat koriste-esineet, linttaan astutut kengät, mainoskynät ja käyttömätömät käsilaukut ajelehtivat jatkuvasti ympäriinsä ja etsivät paikkaa, jossa niitä ei tarvitsisi katsoa. Olisi tavallaan ihanaa, jos ei omistaisi mitään turhaa. Mutta, onko sekään oikein, että raijaan ryönäni roskikseen tai vaatekeräykseen, unohdan muiden huoleksi? Poissa silmistä ja kaapista - ja mieli on kevyt?

Toisaalta pidän myös näennäisen turhasta. En halua elää keskellä romuvuorta, mutten askeettisen pelkistetystikään. Haluan, että laatikostani löytyy kiiltokuvia, leikeltäviä lehtiä ja kartonginpalasia, kun tahdon tehdä syntymäpäiväkortin. Lampussani roikkuva hymiöheijastin ei ole kaunis tai hyödyllinen, mutta viestittää kuitenkin lapsellisella tavalla, että älä mökötä. Miten maalata, jos ei omista yhtäkään ylimääräistä rönttövaatetta? Monet asiat ovat myös ihan äärettömän turhia, mutta ihan älysiistejä, kuten avaimenperä, jossa lukee Allt som glittrar är inte bajs. En tuota avaimenperää kuitenkaan ostanu.

Aprillipäivän aattoillan viimehetken vinkki

Askartelin vessapaperihylsystä ja Nutellasta paskan, jonka aion heittää lavuaariin. Ehh......heh. Hämmästelen jälleen kätevyyttäni enkä tiedä, miten pidättelen tätä naurua huomiseen.

Boråsista Vantaalla 19. maaliskuuta 2014

Vaikka olen haukkunut Boråsin maan rakoon aika monta kertaa ja vähän kaikille, olen silti iloinen, että lähdin. Kuolisin häpeään, jos en jo olisi päässyt pois Vantaalta ja olisin töissä Martsarin ärrällä kuten näköjään yksi vanha koulututtuni.

Vantaata saan sanoa kusiseksi spurgulaksi, koska olen täältä. Boråsia saan sanoa noloksi metsäläksi, koska olen periaatteessa kolmannen sukupolven boråsare. Niin äiti, täti kuin äidin tätikin ovat nimittäin asunueet tässä kaupungissa, joka on antanut maailmalle muun muassa Gina Tricotin ja Miljonääriäiti Agnes-Nicole Winterin. Olen poikennut kaupungissa jo äitini mahassa ja kolunnut Boråsparkkenia kymmenkesäisenä. Vielä kolme vuotta sitten seisoin Viskanin varrella tietämättä, että suvun kirous saisin minutkin vielä muuttamaan tuon tuon samaisen joen töyräälle.

Yritin etsiä Borås-kuvia myös äidin albumeista, mutta kaupunkimaisemien sijaan löysinkin valokuvia lähes ainoastaan lukuisilta etkoilta. Tässä kuitenkin yksi todiste paljasjalkaisesta boråsilaisuudestani ja äitini yhdyssanavirheistä.

Sisustuspostaus

Blogini paskaan läppään tottuneet saattoivat otsikosta päätellä, että kyseessä olisi taas jotakin ironisen

paskaa läppää, mutta ei. Tämä on melkein oikea sisustuspostaus. Kuvia tosin on vain kaksi, koska olen esteetikko ja niin edelleen.

Kämppänihän on toivottoman ruma. Noin kaksi metriä leveä, mutta puolisen kilometriä pitkä huone vanhaan motelliin kyhätyn kolmenkymmenen hengen opiskelijasolun ylimmässä kerroksessa. Kylpyhuone on luojan kiitos oma, mutta persikanvärinen. Jääkaappini ovessa on lukko kuin missäkin Bigest Loser -kilpailutalossa ikään ja oveeni lätkäistyissä tarroissa lukee Rökfri ja Fuck the Millenium.

Onnellinen olen siitä, että ikkunani antaa naapurin kauniiseen kivitaloon, ei pimeäelle kujalle ja kiinalaisen ravintolan takapihalle kuten käytävän toisella puolella asuvien naapureitteni.



 Taidokkaasti rajattu kuva piilottaa puoliksi romahtaneen laatikoston ja eteisen sekä seinälläni olevan taulurykelmän, jota en viitsinyt kuvata, koska yhteen teokseen liittyy häpeällinen taidevarkaus. Voin kuitenkin kertoa, että trendikkäästä "isketään kaikkea outoa ryönää ja postikortteja läjään" -kollaasista on kyse. Sekä huovutettu pingviini että puinen sika ovat saaneet paikkansa tauluseinältä.

Toinen rojukasa löytyy ikkunalaudalta ja nyt seuraa puolustuspuhe: sain tuon helkkarin blogi-ilmiö HAY:n käden (<3) lahjaksi tädiltäni vuonna 2012 eli ennen kun se oli cool. Hän luuli, että sitä käytetään piirrustusmallina kuten niitä puisia ukkoja. Nyt käsi kuitenkin markeeraa yhdessä niin ikään ilmiömäisen ja lahjaksi saadun Marimekon Siirtolapuutarha-tuopin kanssa ilmiömäistä sisustussilmääni.

oi vittu!

Mitä järkeä asua Ruotsissa, jos ei asu Tukholmassa päinkään vol. 47, Fittfestivalen. Pyhäpäivä pillulle. Naistenpäivän lämmittelyksi 1.3. järjestettävä tapahtuma, kunnianosoitus ja tietopaketti naisen sukupuolielimen omaaville ja siitä kiinnostuneille. RFSU:n järjestämässä tapahtumassa tarjolla luentoja pimpsoista taiteessa, lantiopohjan lihasten jumppatauko, römpsärunoutta, kangaskasseja etupyllypainatuksella, tuheromuffinsseja!

Voi jospa saisin olla mukana.

P.S. Miksei suomen kielessä ole yhtään edes etäisesti neutraalilta, muttei kuitenkaan vaginan kliiniseltä, kuulostavaa sanaa pimperolle?