Ei sellaista pyhää, jona ei koneelle kerkeäisi

Julistetaan siis täten yleinen joulurauha kehoittamalla kaikkia tätä juhlaa asiaankuuluvalla hartaudella viettämäänsekä muutoin hiljaisesti ja rauhallisesti käyttäytymään.

Tartuin Volter Kilpeen

Romaani oli, järkälemäisen koskemattomissa, kuin siirtolohkareen kulminen kähöys edelliskesäisen pellon  rukiisen pientareen syrjille ikinuuttunut, tiloissaan hyllyn monin lerpahtelevin osain kera kovin selailemattoman haperoinen kokemattoman kai lahopäisen, kas vain yhden kirjallisuustieteen kurssin läpi horheiloineen nuoren naislaisen, jonka mielen syvässeissä kirjan suuruus vain sen absoluuttiseen ruumiinkokoon jäisi, sinne sivumäärien tasolle ymmärtämättä kielen läihevää oloa, vaan pahoinpitelyksi sen tunnustalevi kuin ennen häntä jokin toinenkin huoleva moukka, huumorinkukkaan ei varvas myös töytäissyt vaan kolmesivullisiin virkkeisiin ja pisteettömyyden ulappaan tokertui, ei saanut Alastalo uutta lukijaa sen voinemme olettaa tuon nopean käden kaaren työnnön kun romaanin jälleen hyllyn perälle lehdykkäisten taa joutuili. Verenpaineen kohon tyrmistyksen kummasteen kuitenkin tuo klassikkojen klassikko ehti ärsyttäessään mielen piirilevyyn tallettaa.

Jumalanpilkkaa

Pakanaksi osaan ulkoa aika liudan virsiä ja hengelisiä jollotuksia. Kiitos tästä kuuluu ala-asteella uskonnonopakotuksestani vastanneelle opettajalle, jonka tunnilla todellakin jollotettiin. Mummoni kouluvuosien metodeilla kuria pitänyt ukko läiski joka tunnin aluksi karttakepillä pulpettiin jylisten: "EVAN-KELIS LUTERI-LAINEN!" minkä me pikkupiltit sitten kuorossa toistimme.

Muita opetusmenetelmähelmiä olivat raamattupistarit, joissa jokainen sai vuorotellen seisten vastata johonkin jeesusaiheiseen kysymykseen. Istua sai vasta, kun meni oikein. Sen verran kurissa ja herran nuhteessa tunnilla oltiin, että vieläkin osaan vaikka unissani Jaakobin poikien nimet ja heistä kertovan veisun. Ruubensimeonleevijuuda...

Kaverini kanssa Jesseä ja muita kovempi sana oli kutenkin Potterin Harry, niinpä moni ussanmaikan lempilaulu tuli uudelleensanoitettua Tylypahkan maille sopivaksi.

Läpi lukkojenkin lordi Voldemort tulla voi toi minulle ensimmäisen jumalanpilkkasyytteen.

Sunnuntaiaamuna

Hotellisviitti, ja aamiaista vuoteessa. Ihanaa.

T: kerroshoitaja

[x] No

The land of the free and the home of the brave tahtoo tietää olenko ollut osallisena vakoilussa,sabotaasissa, terrorismiin liittyvissä toimissa tai kansanmurhassa, tai olinko vuosien 1933 ja 1945 välisenä aikana millään tavalla osallisena natsi-Saksaan tai sen liittolaisiin liitetyissä vainoissa. Vain siksi että haluaisin heidän rannoilleen vetelehtimään.

Syökää nyt päänne, for God's sake!

Maailmanloppu 2012

Olihan se tiedossa jo pitkään, mutta silti se tuli. Tyhjyys.

Ei koskaan enää Kotikatua! Sisäinen keski-ikäiseni itkee. Mitä nyt teen kaikki torstai- ja perjantai-illat? Mikä tunnusmusiikki nyt täyttää mieleni turvalla ja lapsuusmuistoilla? Naperosta asti könysin äidin kanssa sohvalle seuraamaan Korkeavuorenkadun ja sittemmin Kallion kulmien taskulämmintä tunnelmaa, josta puuttui turha räiske ja sairaat juonenkäänteet. Katu-uskottavuudesta ei tietoakaan. Oli vain leppoisaa eloa pikku pulmineen Luotoloilla ja Mäkimailla vuodesta ja torstaista toiseen.

Nyt se kaikki on poissa. Itte Mäkimaan Perde toilailuineen, Mauri, Karin ja hannespulla.

Tii, tiidi di dii.

Asiamies

"Kui helvetin taval sitä voi oikke rakasta rätei ja lumpui? Jokku rakastava nätei flikoi, ja sen mää kyl ymmärrä, mut kuin helvetin taval rätei? Ei, mää ole mahdottoma hämmästyny. Mää ihmettelen oikke kauhiast tämmöst ja ole niinkun klavul päähä lyöty." - Hietanen

Jos tällaista nyt hartaassa ja juhlavassa itsenäisyyspäivän tunnelmassa kehtaa kansallisromaanin sankarista sanoa, niin: panisin.

Itsepäisen epäitsenäinen

Itsenäisyyspäivän kynnyksellä mietin oman itsenäisyyteni puutetta. Myönnän, olen sellainen hopealusikka huulilla syntynyt kevytkermaperse, joka elää vanhempiensa kustannuksella. On isin kämppä ja robotti-imuri sekä mummon ostama astiasto.

Hävettää. Pitäisi sanoa isille, että pidä kämppäs, ja elää täysin omalla työllään, omin avuin ja itsenäisenä. Köyhemmin ehkä, mutta ainakin voisi olla pärjäämisestään ylpeä. Mutta ei, en ole ollut edes uhmaiässä minä ite -ihminen. Menen mieluusti siitä, mistä aita on matalin, mieluiten siitä, mistä joku on sen jo tieltäni purkanut. Totta kai! Kai?

Miksei saa ottaa, jos annetaan?  En pyydä tai vaadi, mutta jos mamma lupaa maksaa, en sano ei. Onko se kuitenkin väärin? Olen etuoikeutettu ja siitä kiitollinen. Tiedän, että siperianjuna voi vielä odottaa ja sitten pitää oppia olemaan. Mutta täytyykö kituuttaa, jos ei ole ihan pakko? Onko oltava itsenäinen itsepäisyyteen asti?

P.S. Menen huomenna sentään siivoamaan vessoja, jotta saan kaviaaria ja sahramia tryffeleitteni kylkeen.

Turbaani, jumaliste

  Matkustin Antti-tuiskusta huolimatta Arabiaan ja ostin taideopiskelijalta turbaanin. Shukran!

Naked Truth

Negaatioaallot sen kuin huuhtovat sisuksiani. Mikä taas vaivaa? Angstittaa niin, että jo naurattaa! Oli pakko laittaa tuo otsikko, koska naurattaa sekin, samaten tämä Miss Fressi- blogi-ilmiö otsikon takana. Menkää nyt niiden finninaamojenne kanssa! Kyllä minä tiedän, millaisia jonenikuloita ja Leskisen Juicen reinkarnaatioita (terkut ystävälleni, joka toisinaan eksyy tänne) naiset heti herättyään ovat. Sen, minkä haluan kuulla ja nähdä on elämän alaston totuus, eli kaikki on kakkaa paitsi pissa.

Instagram kuvaa siitä kun viiden euron latte hulahti rakkausneuleen rinnuksille? Tarinaa siitä, kuinka ei vaan perkele löytynyt mitään ostettavaa yhtään mistään tai kuinka omaisuus meni perintään, hamsteri kuoli ja krapulapäissään tuli oksennettua sänkyyn. Ensimmäisen maailman ongelmia, negatiivista kitinää, valivalia. You name it!

Minä olen panokseni antanut, nyt on sinun vuorosi!

Elämä on

Δngsti

Tekee mieli haastaa riitaa.  Niinpä sanonkin, että tuo Vain elämäähän on ihan shaibaohjelma, eikä kukaan siellä ole yhtään symppis tai muutenkaan liikuttava.

Itseäänhän tässä pitäisi koettaa haastaa, mutta kuset ja paskat.

En osaa,
en jaksa.

Blogikirppiksellä lähes käyttämättömät salikortti ja elämä.

Parhaiten nauran!!

Olin kymmenenvuotiaana pieni hikoileva pullukka, joka söi kaakaojauhoa pelkiltään ja itki ennen koulu-uintia. Leikin nukeilla neljännellä luokalla enkä olisi halunnut limudiscoon, vaikka olisi kutsuttukin. Nyt ne tytöt, joilla oli kolmannella kajalia, ovat joko kihloissa tai raskaana.

HAHA, kuka on nolo nyt!

Hyvää joulua toivoo Georgen klooni!

Nyt saa jo laittaa pinkit ja välkkyvät jouluvalot ikkunaan, askarrella alastomasta Kenistä ja vanutuposta ovenkranssi sekä laulaa titap! Saa, saa!

Vihaajat vihaa, mutta joulu on taas <3

Tuut tuut

Mitä voi tulla sellaisen ihmisen elämästä, joka saa paniikkioireita puhelimella soittamisesta? Pelko hiipii perseeseen perjantaina, jos maanantaina pitäisi olla luuri kourassa jonkin vakavamman asian, kuten hammaslääkärin ajanvarauksen, äärellä. Nukun yöni huonosti. Välttelen soittotoimenpidettä viimeiseen asti, ja sen yli. Tiistaiaamuna viimein nihkein sormin hipelöin numeron näyttöön. Sitten istun puhelin kädessä kymmenen minuuttia rullaten päässäni sitä, mitä aion sanoa.

Puhelimen hälytysääni kuumottaa koko kroppaa, tekee mieli survoa koko vehje sängyn alle ja juosta niin kauas kun kerkeää. Kun joku sitten vastaa, ensimmäinen reaktio on totaalinen jäätyminen, jota seuraa muutaman sekunnin kuluttua kiivas nominätäällämoitotasitävaanettäkoskateilläoisvapaitaaikoja? joka parhaimmassa tapauksessa päätyy puolikkaana automaattivastaajaan.

Puhelun hoiduttua, hammaslääkärin tuolilla kelpaa ottaa rennosti. Poran jyrinät ja juurihoidot eivät tunnu enää missään.

Håhå!

Seikkailin yksin svenskfinlandissa. Selvisin hengissä, kielellinen tekonenänaamarini meni täydestä ja Krunis oli ihana.

"Jos ne sanoo sulle finjävel, niin lyö niitä."

Animus

Maalausopettajani on lukenut liikaa jungilaista psykologiaa, ja näin miesten viikon kunniaksi tulisi minun vangita kankaalle oma sisäinen mieheni. Inspiraatio on, yllätys kyllä, hyvin kaukana kadoksissa. Ei kai sitä nyt mitään suolikaasuja ja säärikarvoja voi ruveta maalaamaan!

Olen niin ahdistunut, että näin unen, jossa minulle kasvoi penis. Ei siis otsaan, vain ihan oikealle paikalleen. Josko tästä lähtisin kehittämään? Tai sitten siirryn tuohon sohvalle raapimaan henkisiä pallejani, ja viiksiäni kasvattamaan.

Hyvää miestenviikkoa, miehet ja miehenmieliset!

Lempimieheni, jolla on pitkät viikset ja vialliset kivekset.

Jonnekin lämpimään

Ruotsi, olenko joskus siitä maininnut? Kära Sverige, ehkä kerran tai kaksi tai koko ajan. Niin kuin uppeluksiin rakastunut huomaamattanikin livautan ruotsijuttujani tekstiini ja puheisiini. Aina joskus olen yrittänyt pysytellä svetissieni kanssa kaapissa. Olla hiljaa siitä, miten oikeasti matkustan mielummin Norköpingiin kuin New Yorkiin tai miten paljon pidin pakkoruotsista. Jääkiekossa en sentään kannata kolmea kruunua, mutta olen lähimmäisten mielestä tarpeeksi sekaisin näinkin. Mikä siinä on, että italialaisen ruuan, espanjalaisen kulttuurin ja japanin kielen ystävää ei kukaan kummastele, mutta lihapullista, Allsång på Skansenista ja lagomista tykkää vain joku sairas puolihurri ruotsihomojen ystävä.

En tiedä mistä tämän keksin. Ehkä se oli se ensikerta tukholmanristeilyllä kun mummo osti minulle Peppi Pitkätossun hevosen ja jäätelön Gamla Stanista. Ehkä se kun seiskalla tajusin, että ruotsi ei olekaan minusta yhtään niin kuraa kuin mitä serkut ja isot pojat olivat sanoneet.

En minä rakkaudessani sokea ole, vähän vain likinäköinen. Ruotsista tulee jotain paskaakin. Esimerkkinä ryysymyymälät, joiden tuotteet ovat tuhannen pimperon päreinä ja joukkueteltaksi virttyneinä ennen kuin kassista saa ulos nostettua, sekä Julmust, jota mielummin juon vaikka rapavettä. Niin ja se monarkia.

Hienoja matkakohteita on monta. Paskat etelästä, Ruotsiin matkustaessa pääsee aina jonnekin lämpimään.
(Ja nyt Solsidan, koska siinä on Ove Sundberg, ruotsi ja Ruotsi)

Kasvupaineita

Sitten kun tästä blogista kasvaa jotakin suurta. Sitten kun olen vielä paristi sen linkittänyt demi.fi:n keskusteluihin, ja näyttänyt äidille. Sitten tulee eteen ongelma.

Kyllä minä sen kaappitilan ilmaiskrääsälle järjestän, mutta kuinka selviän siitä, että minua puhutellaan lehdistössä ja meedioissa Mutti akanajauhosta -Kuikerona?

Voi jumalauta, kun en tätäkään miettinyt etukäteen.

Mutti akanajauhosta -Kuikeron sisustusvinkit: posliinikissa

P.S. Kopion tänään kuuluisan bloggaajan kysymyspostauksen kysymykset ja kirjailin niihin vastaukset aikomuksenani tehdä tästä hekohekohauska kirjoitus omaan blogiini. Idea osoittautuikin sitten todella huonoksi, mauttomaksi ja mitähän vielä. Aikaa kuitenkin sain kivasti kulumaan, että kyllä minullekin voisi tästä lystistä palkkaa maksaa. Ei ole helppoa kuulkaa tämä sisällöntuontanto.

Miksi pitää olla dick?

Minä: Kato, tollanen luuri, jonka saa kiinni kännykään!
Hän: Se on kajari.
Minä: Eikä kun lankapuhelimen luuri, jolla voi puhua kännykkään.
Hän: SE ON MUSIIKKIKAJARI!

Minä: No ei se nyt vastaa...
Hän: Ehkä se kato näki Facebookista, että olit tulossa tänne, eikä haluu nähä sua?

Minä:  Hmm.. kummankohan mä nyt ottaisin...
Hän: HERÄTYS! Älä nyt pähkäile siinä, vaan ota toinen!

Vihaan ilkeilyä ja tiuskimista. Mikä siinä saatana on, ettei voi sanoa nätisti! Jos joku kysyy jotakin, enkä heti kuule tai ymmärrä, täytyykö siitä hermostua? Puhuisi itse kovempaa. Onko pakko hampaat irvessä väittää olevansa oikeassa jossain mitättömässä asiassa, kun parhaassa tapauksessa on väärässä. Mitä väliä!

Olen nähnyt viisikymppisen naisen tiuskimassa vanhalle äidilleen, joka muisti väärin. Eikö se ole ihan se ja sama, asuiko joku Saariselällä tai Saarijärvellä. Mummo riiputti loppuillan päätään ja oli hiljaa. Aikuista teiniä teki mieli vetää turpaan.

Toisiaan jatkuvasti julkisesti mollaavat ja kyräilevät pariskunnat ovat yhtä perseestä. Erotkaa jumalauta, jos se toinen on niin kamala, että täytyy oikein vieraiden kahvipöydässä mutista, kuinka marjukka on niin huono leipomaan pullaa ja miten markulla on niin pieni muna.

Antaisin samalla mitalla takaisin, jos ette olisi niin kusipäitä, että jotakin tajuiaisitte.

Moon sjärfbek

Moon ruuneberi

Krapulaparka,
alakuloinen kalapala.

Pilkun jälkeen tahmaisten baarien edessä
solisee vonkaputous
sinä selvisit, etkä kelpaa kellekään

Helsinki-Tukholma -risteily: rikos ihmisyyttä vastaan

Kahdella eurolla Skandinavian pääkaupunkiin, rakkaaseen Tukholmaani, totta kai minä lähdin! Mutta kun viime kerrasta oli vierähtänyt viitisen vuotta, unohtui kuinka totaalisen kamalaa laivalla onkaan. 

Ahtaan paikan kammo ja klaustrofobia iskivät jo laivaan astuessa, mutta vielä oli möngittävä neljä kerrosta alemmas kapoisia portaita hytinrähjään  laivakannen alle. Hytistä poistuminen tarkoitti joko Tax Free- tai karaokehelvettiä. Itsesääli-itku poltteli silmäkulmia ensimmäisen kerran tässä vaiheessa. Kolmen siiderin jälkeen laivan spektaakkelimainen risteilyshow oli edelleen mielettömän myötähäpeällinen.

I am trying hard to forget...

Lauloi hiletakkinen gilderoylochartkakkonen ja kiskoi mukanaan tanssilattialle. Minä en unohda sitä koskaan, niin paljon hävetti. Muista mieskontakteista vastasi halipulainen laivamaskotti ja isoisäikäinen ukki, joka käsi reidelläni analysoi risteilyn tunnelmaa: hirveää meininkiä. En olisi voinut olla enemmän samaa mieltä.

Tukholma oli kaunis, kuten aina. Paljon en sitä kuintekaan nähnyt kun ryysimme Gamla stanin läpi H&M:ään ja kohta takaisin. Olisin halunnut jäädä! Olisin halunnut kulkea rauhassa katuja ja istua iltaa. Sanoa muutakin kuin Hej, tack, nej tack ja hejdå. 

Tällä kertaa ostin Malmö-tarran vessanoveen ja helvete-magneetin. Ensi kerralla en tule lähteäkseni.

Minä nauran

Kyllä minulle ainakin nauru maittoi Per-looksia selatessa. Ja minusta saa naurattaakin porukka, joka tuppaa virallisiin vaalikuviinsa Kiitos 1939-1945 -paidoissaan, karjalalippiksissään ja kasaripermikset hapsottaen. Jos jengi on noin uskomattoman ulapallaolevan näköistä, ja vielä tosissaan, niin minähän nauran. Nauran sillä uhallakin, että leimaannun sivistymättömäksi moukaksi. Naurunkohteideni tasolle siis.

Ihmistähän ei saisi tuomita ulkonäön perusteella, mutta kyllä pukeutuminen ja pärstäkerroin vain kertoo aika paljon kantajistaan. Jos parrassa roikkuu kaksi suomileijonapinssiä, ei arvailut henkilön aatemaailmasta voi mennä kovin kauas metsään.

Mielensäpahoittajat ja suvaitsevaisto on tietenkin tyrmännyt ja tyrmistynyt: pilkkaa ja panettelua! Sivustollahan on pelkät kuvat samalla tavalla kuin katujen vaalimainoksissakin; ei ainuttakaan pilkan sanaa. Persut itse ovat keksineet, että tässä meitä nyt dissataan. Jos itsekin näkevät oman noloutensa, niin mikseivät sitten muutkin. Ja olisihan tästä voiunut kerätä pisteet kotiin sanomalla, että meidän puolueessa ei tarvitse photoshoppailla, ja tullaan sellaisina kuin ollaan.

Yhä naurattaa. Ja melkein yhtä paljon naurattaa Kokoomuksen hehheh-rennosti pikkutakin olalleen heittäneet hyppyritukkajuipit ja parikymppiset jakkutantat. Itseäni läheisimmistäkin puolueista löytyy omat pihallaolijansa ja minun rumalle passikuvallenikin saa kuka vain tulla nauramaan. Se on ihan höpö, joka leikistä suuttuu.

Tuomiopäivä

Stockan kellon alla tapasi taas niin maan perkeleesti väkeä, kun keltakassinen kansa rynni ovista ulos ja takaisin sisään. Jospa vielä yhden purkin kynsilakanpoistoainetta hakisin kun oli se niin halpaa. Ja Hullut Päivät -leivoksia 3,45! Jeesus Kristus, kulutusjuhlan tuomitsija, kun olen, ryysin ystäväni kanssa sisään performoimaan. Hihkumaan, tyrkkimään, hipelöimään. Penkomaan keltaisia laatikoita täynnä paskoja nahkarukkasia. Hanskat tiskiin, 39,80! Ahdisti oikein, mitä helvettiä sinäkin noilla törpöillä ja tötteröillä teet, teki mieli kysyä kaikilta.

Sitten lähdin kotiin ja ostin K-marketista muotilehden ja limua. Huimasti parempi ihminen.

Taattua MA-laatua

Haluaisin olla kissa, voisin tökätä nenän napaan ja peittää korvat hännällä. Ei olisi kylmä. Ja kun joku nostaisi minut kainaloista ilmaan kesken unien ja pussaisi, naukuisin vihaisesti, vaikka oikeasti se olisi mukavaa.

En ole kissa ja söin äsken vanukkaan, joka maistui Lidliltä. Sain mahani kipeäksi. Minulla on Hitlerin Siwa -allergia, vaikkei kukaan koskaan ota sitä tosissaan.

Sitten isäni löysi kasvimaalta tämän porkkanan:

Oveni takana Anneli Auer

Sänkyni alla Kyllikki Saaren haamu ja komerossa Bodominjärven murhaaja. Kiitos vain internetin murhasivustot ja mieleni, joka ensin tahtoo selvittää kaikki selvittämättömät veriteot ja sitten pelottaa niin, ettei vessaan ole yksin asiaa.

Hyvää yötä teille muille.

Ah, Puhdistus!

Puh, ahdistus. Näin Puhdistus-elokuvan eilen ja vasta nyt se alkaa liueta iholta. Tiesin toki tarinan olevan hurja, mutta kuva ja äänet ovat ihan eri juttu kuin sanat paperilla. Nainen, joka alkoi hysteerisesti itkeä katsomossa ylireagoi vain ihan vähän. Kauhean hieno elokuva, suosittelen.

Sofi Oksanen tuskin lisää kehuja kaipaa, mutta ansaitsee kyllä. Vuonna 2008 sain Puhdistuksen joululahjaksi ja silloin tuomitsin sen lukematta paskaksi. Kypsänä 17-vuotiaana pidin Oksasta harrypotterrillisenä larppaaja-goottina, jonka femakko-tuotanto tuskin olisi mistään kotoisin. Söin sanani jo tapaninpäivänä. Romaani on kaikki ne ylisanat, jotka siitä on jo tuhannesti lausuttu, eikä siitä saa yliarvostettua paskaa, vaikka kuinka yrittäisi.

Tove Jansson pitää vielä ykköspaikkaa kirjahyllyssäni, mutta Sofi tulee hyvänä kakkosena.

DIY

Tein itse ja säästin niin paljon, että melkein hävettää oma piheys. Jossain nettiputiikissa iski silmään tällainen taideteos.

Koska kaikki missä on ruotsia tai Ruotsia tarkoittaa minulle välitöntä pissathousussainnostusta - ja tämä sisälsi molempia - käsi hapuili jo kiivaana osta-nappulaa. Sitten iski piheys ja idea: tämänhän voi tehdä itsekin ja ilmaiseksi.Wordi auki ja capsi päälle! Toteutuskin meni melkein kuin Äntligen hemmassa ja nyt on keittokomeron seinällä uusi taulu! 

                                   

Jee, bileet

Hämärän blogini syntymästä on kulunut vuosi, ja yhä samalla klimppisellä konseptilla mennään. Tässä touhussa ei liene montaakaan järjen hiventä, kiva kuitenkin jos jotakuta joskus kiinnostaa. Ei ole Indiedays ollut yhteyksissä. Mainosrahaa ja ilmaista roipetta ei satele. Lukijapalkkikaan ei tulvi yli äyräittensä, mutta mitä sitten? Mungoannaksi en olisi pyrkimälläkään koskaan päässyt.

Tein pientä itsetutkiskelua ja kahlasin läpi oman blogini. Punainen lanka oli hukassa jo alkumetreillä. Välillä olen sitä kaivannut ja koettanut onkia esiin, välillä ei haittaa yhtään, että lähes jokainen julkaisu tulee eri maailmasta ja liian nopeasti syljen saattelemana. Vanhojen juttujen lukeminen ei kuitenkaan herättänyt samaa häpeäreaktiota kun vanhat päiväkirjat. Jossain on kai onnistuttu!

Silläkin uhalla, ettei kukaan lue eikä edes vihaa en lähtenyt kirjoittamaan lukijalähtöistä tekstiä, toteuttelemaan toivepostauksia tai yhtään mitään muutakaan, mikä ei kiinnosta. Ei sillä, että tämä jalo linjaukseni ketään kiinnostaisi, mutta sanonpahan vain. Ja sanon vastakin, kaikkea epämääräistä, jäsentelemätöntä.

Ja loppuun hiomatonta.

Hauki on ruma.

Mieskuva

Entinen heila, Iranin vaihto- ja palautusoikeudeton lahja maailmalle, haluaa tatuoinnin. Muun muassa oransseja sinipääkallollisia shortseja ja napaan asti avonaisia, rinnassaan kasvavan persialaiskarvamattonsa paljastavia, kauluspaitoja suosivana hän on iholeimassaankin päättänyt pidättäytyä tyylittömyydelleen uskollisena. Suunniteltu kuva on leijonanpäähän yhdistetty kotkanpää sekä alpha-merkki vaarallisuuttaan, badassiyttään ja alphamaleyttään markeeraamaan.

Minulta hän halusi mielipiteen, ("ihan hirveän noloa white trash -paskaa, et ota!") vaikka se ei niin nyt kuin silloinkaan painanut riisinjyvän vertaa. Jos en jo tovi sitten olisi lakannut itkemästä hänen peräänsä, nyt lakkaisin.

Kaupunkirakkaus

Kun sain tietää, että Tukholmassa on Vandagatan se tuntui vähän samalta kuin olisi salaa huomannut, että ihastus on säästänyt kaikki minun lähettämäni tekstiviestit.

Voi kulta!

Tällaisten palmujen alle

Tuhersin maalausharjoitksena tämän palmusen, jonka oli tarkoitus pysyä pinnassa ja välttää konkretiaa. Samat sanat, meitsi varasi liput Miamiin.

Kielipoliisi iskee jälleen

Kielen elinvoiman ja taipuisuuden, sekä kielellä leikittelyn ylevänä ystävänä tuntuu pahalta ruoskia, mutta pakko on. Kielirikkaheinän tuuheimpana rehottavassa pusikossa, Facabook-seinällä, tapahtui nimittäin taas. Paatunut oikeakielisyyssilmä tahtoo jo hyppiä yli yhdyssanaerheiden ja epämääräisten virkerakenteiden, mutta tätä en osannut odottaa taikka ohittaa:

"Kandivedet meni!"

Minulta meni sylkivedet väärään kurkkuun, ja kävi yskittämään, siis mitä? Varsinaista kielirikostahan ei ole tapahtunut: kandidaatintutkielman kirjoittamistakin voi kai ihan hyvin leikillisesti verrata lapsen synnyttämiseen, mutta tämä on mielestäni liikaa. Liekö syynä oman kandini olemattomuus ja tulemattomuus vai kenties piilevä synnytyspelko, mutta ihan oikeasti! Moinen metafora on vain kuvottavuudessaan kertakaikkisen hirveä ja aiheuttaa kammottavia mielikuvia lattialla vesilammikossa makaavasta tutkimusainiestosta ja ties mistä. Ei näin, eihän?

P.S. ah-niin-ihana -rakenne, kun sitä tahdotaan käyttää jonkin ilmiön pilkkaamiseen tyyliin: Hänellä on ah-niin-ihana teiniangsti, vituttaa.

Ihanaa inhottavaa

En kestä läpikotaisin miellyttäviä ihmisiä. Kutsun heitä maitokiisseleiksi. Inhoan maitokiisseliä. Maitokiisseli on väritöntä, hajutonta, mautonta paikallaan tutisevaa limaa. Syön mielummin vaikka räkää.

En tosin tiedä, onko läpikotaisin miellyttäviä ihmisiä edes olemassa, tuskinpa, mutta kun en jaksa lähemmin tutustua edes sellaisilta vaikuttaviin. Hymyilijöihin, posetiivareihin, joiden koko elämä on yksi iso karuselli. Kaikki ystäväni ovat jollain tapaa rasittavia: satunnaisesti turhasta vinkujia, silloin tällöin ilkeitä ja toisinaan katkeria ämmiä, jotka saattavat joskus sanoa esimerkiksi "voi  helvetin perse, kaikki menee päin vittua, saatana!" vaikkei menisikään. Kaikki miehet, joista olen koskaan kiinnostunut ovat olleen poikkeuksetta puoliksi sietämättömiä. Sori kaverit, tämä oli kohteliaisuus. Totta kai heihin kaikkiin voisi loistavasti silloin tällöin - melko useinkin - lisätä kuvauksen ihana, mutta ei aina. Ja ihana niin.

Mitä olen mennyt tekemään?

Vitsillä, todennäköisesti humalassa ja ehdottomasti itseeni liikaa luottaen ilmoitin männäkuussa itseni taiteilijaseuran öljyvärimaalauskurssille. Toissapäivänä lähestyivät kirjeellä, ja huomenna saisi tulla omat siveltimet kourassa aloittelemaan, tervetuloa!

Eih. Kuvataiteiden saralla olen kusettanut itseäni ennenkin. 13 vuotta kuvataidekoulua ovat lähinnä täyttäneet kaapit epämääräisillä savikökkäreillä ja aiheuttaneet tahroja sekä paperille että vaatteisiin.Tuhannesta työstäni olen tyytyväinen noin kolmeen. Olen toki perhepiirissäni paras maalari, mutta siihen riittää, jos osaa asettaa siveltimen kankaalle karvapuoli alaspäin.

Maalaaminen, piirtely ynnä muu on ihan mukavaa, niin kauan kuin kynä luistaa ja käsi tottelee. Kaikki minulle nyt saman tien -ihmisenä toivoisin tosin, että siltä tuntuisi vähän useammin. Toisaalta luovuttaa en ala kun tämän olen kerran lajikseni - ehkä virheellisesti, mutta kuitenkin - arvioinut.Öljyvärimaalaus on kuninkuuslaji ja minähän en millään sormiväreillä ala tuhertelemaan, vaikka taidot siihen suuntaan ennemmin ohjaisivatkin.

Peruutusaikakin meni jo, joten ei kai auta kun suunnata ylpeänä herättelemään sitä omaa uinuvaa pikku-Picassoani. Näytän vielä!

Mielenilmaus

Katto-Kassinen on tosi paska jätkä.

Päriskää vähän!

Hei ihmiset linja-autossa, ottakaa ne luurit pois korvista ja heittäkää hiiteen ne alebroilerisuikaleet! Tarinoidaan vähän vierustoverin kanssa, pidetään bileet, ostetaan kuusi pussia karkkia ja levitetään Bepanthenia lattialle luistinradaksi! Soitetaan jotain kakkamusiikkia isän vanhoilta kaseteilta!

Onko pakko aina olla niin negatiiviset? Arki on jo itsessään ihan tarpeeksi harmaata, ei sitä tarvitse vielä tylsällä käytöksellä korostaa! Miksi sekoilu pitää aina säästää perjantaihin? Jos ei ole rahaa tai väsyttää tai masentaa niin, kiivetään ilmaiseksi puuhun ja katsotaan YouTubesta se video, missä Hitler kuulee taas jotain järisyttävää! Vaikka kirjaston koneelta, jos ei muuta! Voi sitä aikaisin nukkumaankin mennä, jos aamulla täytyy herätä, mutta tässä olisi pari tuntia hyvin aikaa päristä vähän!

Anyone?

Vappupäivän asu

Tähän on tultu. Luovuuden virta on tyrehtynyt maauimalaksi siten, että edeltävän virkkeenkin varastin jonkun vitamiiniveden näytepullon etiketistä. Jos en kohta muuta keksi, niin blogini näyttää vastaisuudessa tältä. Ensi viikolla ehkä jo kuvia linssinsuojuksestani vieressään Costume ja smoothie. Kärsikää tai nauttikaa, ihan makunne mukaan.

Vanhat pitkät kalsarit (mielestäni leggingsit on sama asia kuin kutsuis krapularipulia vatsanväänteiksi) - Anttila, hapsukolttu - Stadium, kukkapaita - äidin vaatekaappi, ylioppilaslakki - armottoman työn ja tuskan takaa. Kuvasta puuttuu pinkki vapputakki sekä Nasse-sedän nenä. Darravapina kuvausrekvisiittaa.

Bye Bye Miss American Pie

Ystävä lähti toiselle mantereelle. Jo yli viikko sitten me lähtemättömät teimme lähtemättömän vaikutuksen ja tarjosimme hänelle muun muassa nämä muffinssit, joissa on mielettömät määrät rasvaa, sokeria, kermaa, vaahtokarkkeja, sinivalkoisia lippuja ja rakkautta.

Mummon aarteita

Neljäkymmentä vuotta vanha kasvio. Häälahjaksi saatu posliinibambi, jonka kaula on katkennut, asiallinen säästölipas. Onnittelukortteja "poikanne johdosta". Kammottavaa kuitenkin, miten rippikoulumuistoihin joku Sinikka on kirjoittanut "Kun kuljet tunnolla puhtahalla, on hyvä nukkua nurmen alla" 

Aika aikaa kutakin.

Elokuu as it should be

Tämä on se tunnelma. Jääteetä, viileä tuuli, sirkat soittaa ja Madonna laulaa nurkan takana do you wanna die happy?

Hipit, saatana

Voisiko sitä maailmaa parantaa jotenkin muuten kuin näin?

Olin siellä minäkin: Kallio Block Party 4.8.2012

Melkein ihan kuin oikea bloggaaja.

Pics or it didn't happen

Minun kirppiskenkäni, räps. Vanha kaveri, räps. Uudet silarit, räps. Bileet, räps, räps.

Kamera tai sen tapainen kulkee monella mukana kaikkialla. Jokainen mitätönkin hetki pitää ikuistaa, jotta  siitä tulisi merkittävä viimeistään siinä vaiheessa kun otokset lätkäistään sosiaalisiin medioihin kateellisten paneteltaviksi. Joskus nähdessään seurueen jossain robertscoffeen kaltaisessa elämysravintolassa keskittymässä vain ja ainoastaan sen oman kahden euron maitokahvin kuvaamiseen, kämmen hakeutuu voimakkaasti otsalle. Juokaa nyt vain se litku!

Elääkö iphone- ja harrastejärkkärikansa vain ja ainoastaan blogeilleen ja Facebookille? Onhan niitä kuvia  jälkikäteen kiva katsella, mutta niistä jää pois äänet, tuoksut ja maut sekä usein myös aito tunnelma. Ne olisi kokenut siellä paikan päällä, jos olisi keskittynyt hetkeen eikä laukaisimeen.

Kuvassa hampurilainen, jonka kerran söin

Urheilupäiväkirja ja syömishäiriökuulumiset

Söin muun muassa puolikkaan kakun, jonka jälkeen olo oli jotakuinkin läski. Lähdin lenkille ja juoksin kuin Usain Bolt: reilut yhdeksän sekuntia, minkä jälkeen sydän kurkussa takoen tilasin paluumatkalla Invalidisäätiöltä uudet keuhkot.

Nyt jääkaappi onkin niin tyhjä, että taidan kuihtua olemattomiin ihan itsekseni.

Vielä on kesä!

Tämä on omistettu ihan jokaiselle syksydiggarille, jonka  sielussa on ikuinen marraskuu. Joka liputtaa masennuksen ilosanomaa ja on mieleltään sekä ankea että sairas. Ja joka on alkanut kaivaa niitä kynttilöitä ja teekupposia villasukkineen esille, ja myhäilee tyytyväisinä kun illat jo viileten pimenee.

Isken ne kynttilät alakautta kurkkutorveennne, jos ei se touhu nyt lopu!

Otetaan riski

Joitakin lauseita on äärimmäisen vaarallista lausua ääneen, kuten esimerkiksi:

"Koskaan ei tapahdu mitään!"

Sillä kohta alkavatkin pyörät ehkä pyöriä, rattaat raksuttaa. Muutoksia, mullistuksia hyökyaaltojen ja pyörremyrskyjen lailla. Kaikki muuttuu, mikään ei palaa enää samaksi. Uudet tuulet puhaltavat kuin taifuuni. Yks kaks yksi elämä on ympäriämpäri.

Sitten pidetään tuolista kiinni.

"Kastele sen kikkeli!"

Naapurimme leikkivät vesisotaa koko perheen voimin. Mainiota porukkaa ja maailmanlopun meininki.

"Suihkuta sen pyllyyn että näyttää ku sillä ois ripuli!"
"Ja nyt poooika juoksee!"

Tämän vuoksi minäkin tahtoisin joskus kutsua miestäni iskäksi ja kultaistanoutajaa viinimarjapensaasta.

Kaksi työpäivää jäljellä

Ernesto juoksuttaa lakanapinoa suoralla käsivarrella pään päällä paita kaljamahan kohdalta auki ja hikoilee.
Antoaneata ei puhu, mutta hymisee iloisesti ja vilkuttaa.
Dikellä on kumisaappaat ja hän työntää varastoon kerralla kolme rullakkoa.
Marina sanoo: "kaikki sänky, lakana, kaikki tehty, kiitos moimoi"
Rosanna syö roskiksesta löytyneen jugurtin.
Irma muistaa yhä kuinka näki huhtikuussa alastoman jääkiekkoilijan.
Doris potkaisee toista etiopialaista perseelle ja räkättää päälle.
Paulalla taas vähän kestää.
Ja iltäemäntä haukkuu selän takana asiakkaan, joka löysi lattialta valitettavaa: "vittu siellä mitään ollu!"

Näitähän tulee ikävä.

Suomen kesä 2012

Ja sen fiilikset.

Stockholm i mitt hjärta

Terveisiä Tukholmasta. Olen nyt ollut täällä kolme päivää. Ajatuksissani. Sydämessäni. Syön prinsessakakkua, ja kyllä, aion syödä yksin sen kaiken. Olen katsonut netistä Allsång på Skansenia ja melkein itkenyt koti-ikästä.

Måns, Markus, Alexandra, vem som helst, kom och hämta hem mig.

Never looked better

Otan askeleen kohti lifestyle-bloggausta. Tässä päivä kanssani, sekä tyylivinkit.

En viitsi  ruikuttaa tällaisista, koska AIDS ja nälänhätä. Siispä kerron vain. Lähdin aamulla pyörällä töihin, koska ei satanut. Puolen kilometrin päästä satoi, ja kaatamalla. Näkyvyys meni, samoin kampaus. Vaatteet muuttuivat kylmäksi ja inhaksi makkarankuoreksi ihoa vasten. Valuen ja siristellen pääsin perille pukuhuoneeseen asti, enkä koskaan ole kiskonut näin mielelläni päälleni kuivina pöliseviä siivoojarytkyjäni.

Päivän kuluessa sateen aiheuttama mielipaha oli korvautunut kitisevien lapsiasiakkaiden aiheuttamalla mielipahalla, ja tukkakin kuivi. Nostaessani viimeistä roskapussia lakarullakon päälle kärrätäkseni sen hissiin, sade alkoi uudestaan. Joku pelle, eli allekirjoittanut, oli viskannut pussin päälimmäiseksi täyden pahvimukin, joka nyt hulautti sisältönsä otsalleni. Onneksi sain nopesti käsiini hotellipyyhkeen, joka ei kuitenkaan ollut perinteinen valkeanpehmeä vaan sellaisen ovistopperina käyttämäni lajitoveri. Jonenikulatyyppinen tukkani oli  nyt siis kaatosateen ja kultakatriinan huuhtoma sekä pölyllä kuorrutettu.

Ennen kotiinlähtöä vetäisin vielä edelleen herttaisenkosteat siviilivaatteeni päälleni. Aurinko oli kaivautunut esiin ja märkäpukuni syyksi saattoi kaatosadetta ennemmin tulkita ylivilkkaan rakon. Mutta ehkä se on totta, mitä kylmästä kahvista kerrotaan: minulle hymyiltiin.

SSS, tähän asti tapahtunutta:

Surullisten Sinkkujen Seuran joukko-osasto, jonka statukseksi on määritelty "akuutti hoidontarve" lähti tällä viikolla tosissaan manhunttiin. Sunnuntaina teimme suunnitelman ja maanantaina keräsimme voimia. Tiistaina oli tosi kysessä ja uimarannan saaliiksi jäi yksi "moi" sekä tsemppijäätelöt menomatkalla ja lohtujäätelöt tulomatkalla.

Keskiviikon kohde oli huvipuisto jonka saaliiksi jäi makkaraperunat, pehmikset ja voitettu 1400g suklaata, joka kieli ehkä tulevista sydänsuruista? Toinen hälyttävä merkki oli Love Tester -koneen outo käytös: minut koje määritteli romanttiseksi ja ystäväni intohimoiseksi, mutta kolmannen rakkaudennälkäisen elämänviivan kohdattua masiinan herkät anturit, koko vekotin ilmeisesti ylikuumeni ja kieltäytyi antamasta enää analyyseja. Helposti tulkittava merkki tämäkin?

Tänään joukko-osasto suuntaa entistä surullisempana, mutta yhä itseensä luottaen kohti keilahallia.

To be continued...

Hellu ajatuksissani

Iski ikävä. Menneeseen. Vanhaan lukiooni. Kouluun, jossa oli kivaa. Kai, niin ainakin kullatusti muistan. Oli kavereita, punaiset sohvat ja vanukkaita. Sain hissasta aina ysin tai kympin. Äikässä olisin tahtonut vapaata teatterivapaasta ja kirjoittaa esseen vaikka joka tunnille. Lukioni oli luonnontieteellinen, minä en todellakaan. Se ei haitannut mitään. Kävin fysiikasta kurssin 16, jolla pääsi tähtitorniin. Biologiasta en meinannyt päästä läpi. Saatanan siansikiöt.

Vitriineissä oli sopulinnahkoja ja kierreportaissa meinasi kaatua. Kerran kaaduinkin. Koskaan en katunut lukiovalintaani, vaikka monena aamuna teki mieli jäädä nukkumaan, ja monena myös jäin. Silti aina joskus vieläkin tuntuu, että olisin voinut vielä jäädä.

Puhelin matkalla

Olen niin köyhä,  nuuka ja kotikissa, että maailmaa on jäänyt näkemättä. Jos lähden, lähden länsinaapuriin jos sinnekään. Siksi on mukavaa, että kännykkäni on nimensä väärti. Maailmaa nähnyt Matkapuhelin isolla M:llä. Meinasin julkaista nämä puhelimeni lomakuvat, jotka järkeilyni mukaan kuuluvat nyt minulle edellisen omistajan ne kännykän syövereihin jätettyä. Melko löperöä. Onneksi olen kiltti enkä uskalla lähteä julkaisutoimiin, jos joku vaikka tulisikin vaatimaan päätäni pölkylle. Mutta pikselikökkökuviksi kivoja näpsyjä Pariisista, New Yorkista, Hong Kongista ja Helsingistäkin, sinä ken lienetkin! Toivottavasti et kaipaile. Ne pusukuvat poistin, by the way.

Takinkääntö

Nyt voin ylpeänä esittää. Ostin nimittäin ensimmäiset kirppariperäiset vaatteeni sitten potkuhousujen. Saako tätä edes sanoa, mutta kirpputorithan olivat kaikesta niitä kohtaan tuntemastani tsempistä sympatiasta huolimatta minulle nimensä veroisia: niillä käydään kiertelemässä ja nauramassa vanhoille TvShopin laihdutuslaitteille, toinen toistaan hirvittävimmille ryysyille, Clearasilin pohjalimoille ja pääpurrulle Barbille 13e, joita joku huivipäinen mummo kaupustelee Ikea-kassistaan. Vaatteita kirpparilta osti mielikuvissani lähinnä väki, jotka haisee pahemmalle kuin itse torit, jotka haisevat raadolle. Ei todellakaan niitä paikkoja, joissa eniten inspiroiduin. Vasta blogien kautta sain todeta, että ehkei asia olekaan ihan näin.

Aikaisemmin ei torilta ollut tarttunut onkeeni kuin Maailmanmestari 1995 -lippis. Nyt uskalsin tutkia ja tonkia eikä saaliini niin huono tai haiseva ollutkaan. Saatan palata.

Pink lady

Annoin pinkille pikkuvarpaan, se vei koko vaatekaapin. Kaksi vuotta sitten pohdin pinkin kynsilakan hankintaa. Voisinko käyttää? Olisivatko barbiefibat liian voimakkaat? Hetken emmin, sitten tartuin rohkeasti pulloon ja kiikutin kassalle. Pato alkoi vuotaa. Pinkkiys ujuttautui salakavalasti varpaankynsistä alusvaatteiden kautta yhdeksi karderoobini pääväreistä. Pinkki oli hyvä läppä, sitten se ryöpsähti. Käänsi väripalettini päälaelleen. Kaikki sävyt possunpunaisesta fuksiaan ovat nyt edustettuina mekossa, topissa, kengissä, bikineissä, hammasharjassa ja siellä täällä.

Mielsin pinkin aina tyttöjen väriksi. Tyttömäisten tyttöjen. Barbien, bimbojen, blondien, BB-hennan ja Tukiaisten siskosten. Hello Kitty, vaahtokarkit, kaikki ällö. Nyt se on minun värini. Pinkkejä rättejä joka puolella, ei ihme että nimeni on Rosa.

Ihana, ihana Juhannus

Keskikesän juhla. Laineilla leikkivät auringonläikät. Saariston raikas tuuli, sen kuiskeet. Suviyön suloiset sumuhahtuvat ja puolen lirtan "Turku".

 

Porukat

Jouluna 1961 4-vuotias isäni sanoi omalle isälleen: "Minä saan joulupukilta kissan, jonka nimi on Söpö" ja isoisä juoksi Stockmannille ostamaan pehmosöpön, joka nyt on jo vanha, hauras ja nuhjuinen, mutta jolla vieläkin on punainen rusetti kaulassaan. Tänä jouluna isä osti minulle robotti-imurin ja isoisä pannunalusen.

Äidilläni, jolle olen nikkaroinut ainakin viisi pannunalusta, on täyskaima, joka on vuoden sisällä hukannut laukkunsa, lompakkonsa ja pankkikorttinsa sekä saanut haasteen oikeuteen. Poliisista päivää. Nyt on väärä Pirjo... Niinhän ne kaikki sanovat.

Kirjastossa

Kävin kirjastoon ja toin pois Paulo Coelhoa, Erlend Loea ja Edy Poppya. Aloitin kaikki romaanit yhtä aikaa. Ja kuinka taas rakastankaan sanoja ja kuinka onneton olen kun esimerkiksi: "- Aiotko polttaa silloinkin kun lapset ovat sisällä? - Lähtökohtaisesti kyllä." eivät ole minun.

Helsinki-päivä

Koska vietin eilisen lähes kokonaan Vantaalla, pyhitin tämän päivän täysin uudelle kotikaupungilleni. Aamupäiväni alkoi nimettömältä jäätelökioskilta, jolla nimettömänä ja kasvottomana pysyttelevä jäätelökauppias käytti vuosien kokemuksensa ja kaiken rannevoimansa rakentaakseen minulle tämän kerrosherkun. Kiitän ja kumarran sekä kieltäydyn tästä maitopohjaisesta jälkiruuasta ainakin huomiseen asti.

Koko tähänastinen kesäni on perustunut yllättäville kohtaamisille ja kuinka ollakaan jäätelökioskin kulmalla tapasin Johnny Deppin pikkuveljineen. Pian seuraamme liittyi myös George Klooni ja matka jatkui kohti Hiljaisuuden Kappelia, Kauppatoria ja Tuomiokirkon portaita. Ensimmäiset ruotsalaiset mansikat toivat mukanaan kesän maun.

Sommartider, ge mig din hunger, ge mig din hand.

Omahima

Kun muuttaa omaan kotiin, jossa on neliönkokoinen kylpyhuone on hyvä, että isä opetti käymään kolmen minuutin suihkuissa. Ei sen bidesuihkun nappulaa kauemmin jaksaisikaan pohjassa pitää.

Pelottavalla kaasuhellalla ei uskalla edes pakastepizzaa paistaa, mutta ei sen niin väliä kun on kivinen ikkunalauta, saatanan kallis matto ja sen alla lautalattia.

Martsari

Vanha kunnon Martinlaakso on aina sama vanha kunnon kusentuoksuinen pöheikkö kuin varhaislapsuudessakin. Samat elementtilaatikot ikkunoissaan rumat verhot ja parvekkeilaan muovituolit ja tuhkikset.

Assalla istuu pummikööri välittämättä uudesta Fitness&Wellness 24/7 -ostarista. Ja taksikuskit saavat röökata rauhassa. Ei täällä ole kellään varaa pirssiin! Minäkin hyppäsin femmafemmaan ja ajoin pois. Pellon taakse toiseen pöheikköön.

Kesä on tullut Helsinkiin. Lempipuuni kukkivat, vaikken lajia tunnistakaan, ja keskellä iltapäivää voi päätyä oudosti kohtaamiseen taidemaalarin ja hänen pyörremyrskymäisen muusansa kanssa Stockan kellon alle.

Naisella oli räiskyvänpunaiset huulet, miehellä sängessä oranssia öljymaalia.

Kutsu kävi myös taiteilijan 75-vuotissyntymäpäiväjuhliin ja ateljélle, rouvan toimesta totta kai.

Yhden ällän L.L.

Pikkuveli oppi yli.

American Style

Kävin Starbucksissa jollain kummalla kahvijäämurskakinuskikermavaahtosotkulla ja otin purkista kuvankin. Pinkkinä. Tämän piti piristää blogiani, mutta tulilikin vain tyhmä ja läski olo.